Olutbloggaajien sessio-kirjoitussarjassa on tällä kertaa teemana olut ja penkkiurheilu. Sessiota isännöi positiivisesta asenteestaan tunnetun olutkirjailija Juha-Pekka Jylhän Olutkellari-blogi. Kuten sessio-kuvion ensimmäisessä osassa, keskityn taas omakohtaiseen nostalgiafiilistelyyn.
Aluksi taustaksi muutama sana omasta jalkapalloilijaurastani. Se muistutti hämmästyttävästi Olutkellarin johdannossa lainatun Fingerporin Allan Kurman vaiheita. Aktiiviurani päättyi jo 13-vuotiaana. Olin tietysti suunnattoman lahjakas ja kaiken loksahtaessa kohdalleen olisin ollut Suomen ensimmäinen kansainvälinen supertähti ennen Jari Litmasta. Luultavasti olisin napannut samanikäisen Frank Rijkaardin roolin 1980-luvun lopulla Arrigo Sacchin Milanissa. Olisin pystynyt ruokkimaan van Bastenia ja Gullitia paljon Rijkaardia paremmin nerokkailla avaussyötöillä, enemmän Ruud Krol -tyylillä kuin mihin Rijkaard pystyi. Uran loppuvaiheissa olisin ryhdistänyt Suomen maajoukkueen takalinjat Unkaria vastaan MM-karsinnassa 1997 ja jatkokarsinnassa olisimme juonineet Litmasen kanssa Jugoslavian nurin. Uran kruununa olisivat olleet mahtavat esitykset Ranskan MM-lopputurnauksessa 1998 Suomen edetessä sensaatiomaisesti neljännesfinaaliin, joka sitten hävittiin rangaistuspotkukilpailulla Brasilialle. Oman pilkkuni chippasin panenkalla keskelle maalia.
Mutta aiheenahan on siis penkkiurheilu. Seurasin jalkapalloa televisiosta jo 1960-luvulla, mutta varsinainen käännekohta oli Meksikon ensimmäiset MM-kisat kesällä 1970. Kuten blogini esittelyssä mainitaan, näin Länsi-Saksan pudottavan Englannin neljännesfinaalissa. Aloin hahmottaa, että huippujalkapalloa pelataan muuallakin kuin Englannissa. Lopullisesti asia vahvistui Brasilian tarunhohtoisella esityksellä finaalissa Länsi-Saksan pudottanutta Italiaa vastaan. Muistan analysoineeni kesän jälkeen koulun alkaessa Pelen avausmaalia (alaspäinsuuntautuva pusku Rivelinon syötöstä) ylempiä luokkia opettaneelle Heikki Rimpiläiselle, joka ymmärsi jalkapallon päälle. Jalkapallosta tuli siis ehdoton ykköslajini, vaikka seurasin tiiviisti muutakin urheilua. Olin hyvin kiinnostunut mm. pikaluistelusta ja 1973 lyhytikäiseen ammattilaistalliin siirtyneet sprintterit Leo Linkovesi ja Seppo Hänninen olivat suuria suosikkejani, hollantilaisten Ard Schenkin ja Kees Verkerkin ohella. Vuoteen 1976 mennessä jalkapallo kuitenkin syrjäytti muut lajit. Viimeinen suuri elämys jalkapallon ulkopuolelta oli jääkiekon ensimmäinen Canada Cup 1976. Bobby Orrin kaltaisilla tähdillä oli Suomessakin myyttinen maine, mutta NHL-pelaajia ei Suomen tv:ssä oltu nähty ennen tätä. Intohimo jalkapalloon johti vielä siihen, että syksyllä 1982 Oulussa olin hyvin lähellä mennä erotuomarikurssille. Päätin viime hetkellä kuitenkin notkua katsomaan Robert Altmanin elokuvaa The Long Goodbye. Pitkät jäähyväiset jalkapallolle jatkuvat edelleen.
Hmm, olutta siis oli tarkoitus käsitellä. Kävin Oulussa 1980-luvun alkupuolella katsomassa livenä muutaman ottelun, mutta suomalainen jalkapallo ei minua innostanut millään tavalla. Tuskinpa olutta oli peleissä tarjolla, tosin en tässä vaiheessa ollut siitä kiinnostunutkaan. Siirryttyäni vähitellen työelämään ja tienattuani lopulta hieman rahaa vuodesta 1987 alkaen aloin käydä ulkomailla katsomassa jalkapalloa, aluksi lähinnä Lontoossa. Olutkin jo kiinnosti, mutta sitä en muista stadioneilla juoneeni. Siihen aikaan oli varsin vähän (epäsiistejä) vessoja. Mieleen on jäänyt Wienin Praterstadionilla miesten vessa, joka tarkoitti vain lievästi kaltevaa lattiaa. Välttelin siis oluen juontia matseissa, jottei tarvitse jonottaa vessaan. Livenä näkemäni pelit huipentuivat jo varhain 1992 Lontoossa (viimeiseen) Euroopan Cupin finaaliin FC Barcelona - Sampdoria. Ostin kylmänviileästi vanhan Wembleyn ulkopuolelta mustasta pörssistä lipun Sampdorian kannattajien keskelle. Tätä kokemusta on ollut vaikea ylittää, oikeastaan siihen pystyisi vain MM-finaalin näkeminen paikan päältä. Yhden kerran olen sitä vakavasti yrittänyt. Hankkiuduin Pariisiin 1998 MM-finaalin aikana ja jututin Stade de Francen ulkopuolella lipputrokareita. Finaaliin päätyivät isäntämaa ja Brasilia, mahdollisimman huonoa tuuria, koska hintapyynnöt nousivat pilviin. Halvin kuulemani tarjous oli 30 000 frangia, budjettini ei siihen riittänyt.
En siis innostunut oluen juonnista jalkapallo-ottelujen aikana aineenvaihduntaongelmien takia, mutta eipä tarjontakaan yleensä kummoista ollut, ohutta peruslageria. Laatuparannusta kohtasin nähdessäni ensimmäisen Bundesliga-matsini Gelsenkirchenissä Schalken upealla uudella stadionilla 2001. Edellisvuotena olin nähnyt Berliinissä Herthan europelin vanhalla Olympiastadionilla ennen peruskorjausta, se oli kurjimpia vierailemiani areenoita. AufSchalke Arena oli kuitenkin aivan muuta, vessoja oli kerrankin tarpeeksi ja oluttarjonnassakin laatua. Veltins ei vielä silloin ollut stadionin pääsponsori ja muistaakseni tarjolla oli ainakin König Pilseneriä. Aloin ymmärtää oluen ja jalkapallon yhdistämisen päälle. Olutta ei kuitenkaan saanut viedä katsomon puolelle. Sellaisenkin olin jo ehtinyt kokea muutamaa kuukautta aiemmin Washington DC:ssä katsoessani Stanley Cupin jääkiekkomatsia. Siellä oli tarjolla jopa craft-olutta, länsirannikolla aloittaneen Redhookin IPAa hanasta uuden New Hampshiren panimon tekemänä ja tuopin saattoi viedä katsomoon. Tällainen on Suomessa varmaan kaukaista utopiaa tulevillekin sukupolville.
Monet tykkäävät katsoa jalkapalloa baarissa juoden olutta samalla. Olen kokeillut tätä, mutta en siitä erityisemmin tykkää. Suhtaudun jalkapalloon vakavasti ja haluan keskittyä pelitapahtumiin täysipainoisesti. Baariolosuhteissa häiriötekijöitä on liikaa, pelin seuraaminen kärsii. Arvostan baarien sosiaalista tilannetta, mutta peliin keskittymistä arvostan vielä enemmän. Oikea sosiaalinen tilanne jalkapallossa syntyy livekatsomossa, siellä kaikki keskittyvät lähes poikkeuksetta kenttätapahtumiin. Yksi ikimuistoinen baarikokemus on tosin ollut. Kun 1998 en saanut lippua Stade de Francen MM-finaaliin, palasin Pariisin keskustaan ja katsoin finaalin pienessä täpötäydessä vasemman rannan baarissa. Tunnelma oli lievästi sanoen tiivis Ranskan voittaessa ja juhlinta kesti monta päivää huipentuen ehkä Jarren konserttiin Mars-kentällä, katsojia noin miljoona.
Monet juovat olutta katsoessaan jalkapalloa kotona. Ei yhdistelmä minullekaan ole vieras. Mutta taas jalkapalloon keskittyminen on ensisijaista, olut on pelin aikana sivuseikka. Nautiskelen oluesta mieluummin muulloin kuin pelin ollessa käynnissä. Vuoden 2002 MM-kisojen aikana yritin varata kuhunkin otteluun olutta jommastakummasta pelaavasta maasta. Se ei ollut loppujen lopuksi toimiva idea, vaikka yllättävän hyvin jo silloin erimaalaisia oluita löytyi. Järjestely tuntui keinotekoiselta ja suurin osa oluista oli surkean mauttomia teollisuuslagereita.
Mikä sitten olisi ollut miellyttävin kokemus, jossa penkkiurheilu ja olut yhdistyivät? Pohdiskelin tätä pitkään ja päädyin koleaan lauantai-iltaan Glasgow'ssa helmikuussa 1999. Olin ollut todistamassa Celticin voittoa Dundee Unitedista täydellä Parkheadillä ja kävelin juhlivan joukon mukana Merchant Cityyn Blackfriars-pubiin. Vietin siellä muutaman tunnin käyden läpi pelin tapahtumia paikallisten kanssa. En kaikkea skottimurteellista keskustelua ymmärtänyt, mutta fiilis oli seesteisen harmoninen Orkney-panimon real ale -pintteja siemaillessa. Jalkapallo ja olut sopivat siis hyvin yhteen, mutta ei täysin yhtäaikaisesti, jommankumman pitää olla aina fokuksessa.
Hmm, olutta siis oli tarkoitus käsitellä. Kävin Oulussa 1980-luvun alkupuolella katsomassa livenä muutaman ottelun, mutta suomalainen jalkapallo ei minua innostanut millään tavalla. Tuskinpa olutta oli peleissä tarjolla, tosin en tässä vaiheessa ollut siitä kiinnostunutkaan. Siirryttyäni vähitellen työelämään ja tienattuani lopulta hieman rahaa vuodesta 1987 alkaen aloin käydä ulkomailla katsomassa jalkapalloa, aluksi lähinnä Lontoossa. Olutkin jo kiinnosti, mutta sitä en muista stadioneilla juoneeni. Siihen aikaan oli varsin vähän (epäsiistejä) vessoja. Mieleen on jäänyt Wienin Praterstadionilla miesten vessa, joka tarkoitti vain lievästi kaltevaa lattiaa. Välttelin siis oluen juontia matseissa, jottei tarvitse jonottaa vessaan. Livenä näkemäni pelit huipentuivat jo varhain 1992 Lontoossa (viimeiseen) Euroopan Cupin finaaliin FC Barcelona - Sampdoria. Ostin kylmänviileästi vanhan Wembleyn ulkopuolelta mustasta pörssistä lipun Sampdorian kannattajien keskelle. Tätä kokemusta on ollut vaikea ylittää, oikeastaan siihen pystyisi vain MM-finaalin näkeminen paikan päältä. Yhden kerran olen sitä vakavasti yrittänyt. Hankkiuduin Pariisiin 1998 MM-finaalin aikana ja jututin Stade de Francen ulkopuolella lipputrokareita. Finaaliin päätyivät isäntämaa ja Brasilia, mahdollisimman huonoa tuuria, koska hintapyynnöt nousivat pilviin. Halvin kuulemani tarjous oli 30 000 frangia, budjettini ei siihen riittänyt.
En siis innostunut oluen juonnista jalkapallo-ottelujen aikana aineenvaihduntaongelmien takia, mutta eipä tarjontakaan yleensä kummoista ollut, ohutta peruslageria. Laatuparannusta kohtasin nähdessäni ensimmäisen Bundesliga-matsini Gelsenkirchenissä Schalken upealla uudella stadionilla 2001. Edellisvuotena olin nähnyt Berliinissä Herthan europelin vanhalla Olympiastadionilla ennen peruskorjausta, se oli kurjimpia vierailemiani areenoita. AufSchalke Arena oli kuitenkin aivan muuta, vessoja oli kerrankin tarpeeksi ja oluttarjonnassakin laatua. Veltins ei vielä silloin ollut stadionin pääsponsori ja muistaakseni tarjolla oli ainakin König Pilseneriä. Aloin ymmärtää oluen ja jalkapallon yhdistämisen päälle. Olutta ei kuitenkaan saanut viedä katsomon puolelle. Sellaisenkin olin jo ehtinyt kokea muutamaa kuukautta aiemmin Washington DC:ssä katsoessani Stanley Cupin jääkiekkomatsia. Siellä oli tarjolla jopa craft-olutta, länsirannikolla aloittaneen Redhookin IPAa hanasta uuden New Hampshiren panimon tekemänä ja tuopin saattoi viedä katsomoon. Tällainen on Suomessa varmaan kaukaista utopiaa tulevillekin sukupolville.
Monet tykkäävät katsoa jalkapalloa baarissa juoden olutta samalla. Olen kokeillut tätä, mutta en siitä erityisemmin tykkää. Suhtaudun jalkapalloon vakavasti ja haluan keskittyä pelitapahtumiin täysipainoisesti. Baariolosuhteissa häiriötekijöitä on liikaa, pelin seuraaminen kärsii. Arvostan baarien sosiaalista tilannetta, mutta peliin keskittymistä arvostan vielä enemmän. Oikea sosiaalinen tilanne jalkapallossa syntyy livekatsomossa, siellä kaikki keskittyvät lähes poikkeuksetta kenttätapahtumiin. Yksi ikimuistoinen baarikokemus on tosin ollut. Kun 1998 en saanut lippua Stade de Francen MM-finaaliin, palasin Pariisin keskustaan ja katsoin finaalin pienessä täpötäydessä vasemman rannan baarissa. Tunnelma oli lievästi sanoen tiivis Ranskan voittaessa ja juhlinta kesti monta päivää huipentuen ehkä Jarren konserttiin Mars-kentällä, katsojia noin miljoona.
Monet juovat olutta katsoessaan jalkapalloa kotona. Ei yhdistelmä minullekaan ole vieras. Mutta taas jalkapalloon keskittyminen on ensisijaista, olut on pelin aikana sivuseikka. Nautiskelen oluesta mieluummin muulloin kuin pelin ollessa käynnissä. Vuoden 2002 MM-kisojen aikana yritin varata kuhunkin otteluun olutta jommastakummasta pelaavasta maasta. Se ei ollut loppujen lopuksi toimiva idea, vaikka yllättävän hyvin jo silloin erimaalaisia oluita löytyi. Järjestely tuntui keinotekoiselta ja suurin osa oluista oli surkean mauttomia teollisuuslagereita.
Mikä sitten olisi ollut miellyttävin kokemus, jossa penkkiurheilu ja olut yhdistyivät? Pohdiskelin tätä pitkään ja päädyin koleaan lauantai-iltaan Glasgow'ssa helmikuussa 1999. Olin ollut todistamassa Celticin voittoa Dundee Unitedista täydellä Parkheadillä ja kävelin juhlivan joukon mukana Merchant Cityyn Blackfriars-pubiin. Vietin siellä muutaman tunnin käyden läpi pelin tapahtumia paikallisten kanssa. En kaikkea skottimurteellista keskustelua ymmärtänyt, mutta fiilis oli seesteisen harmoninen Orkney-panimon real ale -pintteja siemaillessa. Jalkapallo ja olut sopivat siis hyvin yhteen, mutta ei täysin yhtäaikaisesti, jommankumman pitää olla aina fokuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti