Mittava muistelmateos The Bandin kanadalaiselta kitaristilta ja lauluntekijältä, 500 sivua. Varsin perinteistä yksityiskohtaista kerrontaa syntymästä asti, mutta päättyen jo 33-vuotiaana The Bandin kuuluisaan jäähyväiskonserttiin 1976 San Franciscon Winterlandissa. Olin kuullut Robertsonin intiaanitaustasta, mutta luulin sen olleen välillisempää. Robertsonin äiti oli kuitenkin reservaatissa syntynyt täysiverinen Cayuga-Mohawk. Biologisen isänsä identiteetin Robertson kuuli vasta teinipoikana, isäksi osoittautui juutalainen uhkapeluri, joka kuoli bisarrissa onnettomuudessa Torontossa Robertsonin ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Lapsuus näyttää olleen melko rikkonainen, isäpuoli osoittautui väkivaltaiseksi ja juutalainen setä sekaantui hämäriin gangsteripuuhiin päätyen vankilaan vuosiksi.
1960 nuori Robertson pestautui Torontossa säännöllisesti keikkailleen arkansasilaisen Ronnie Hawkinsin rock-bändiin, ensin basistiksi ja sitten kitaristiksi. Kirjan pääosa kuvaa muusikkovaiheita ensin Hawkinsin kanssa, sitten toisen arkansasilaisen Levon Helmin johtaman Hawks-yhtyeen kanssa ja lopulta Bob Dylanin taustaorkesterina maailmankiertueella 1965-66. Anekdootteja riittää Jack Rubya ja Marlon Brandoa myöten, osa näistä kuultiin jo mm. The Last Waltz -leffassa. Musiikillisten esikuvien ohella Robertson viittaa muihin inspiraatiolähteisiin, William Faulknerin ja Flannery O'Connorin syvän etelän tekstit ja Luis Bunuelin elokuvat. Dylanin vanavedessä piireihin uinut Robertson pudottelee nimiä estottomasti, parhaisiin ystäviin kuuluvat niin Beatlesit kuin Jimi Hendrix.
Kun 16-vuotias Robertson kysyy Hawkinsilta bändin palkkatasosta, vastaus on kuuluisa: "Well, son. You won't make much money, but you'll get more pussy than Frank Sinatra". Ja Robertsonin kertoman mukaan näin sitten todellakin kävi, mies kertoo seksielämästään varsin avoimesti avioitumiseen 24-vuotiaana 1968 asti. Tunnetuimpia partnereita ovat ehkä Edie Sedgwick ja Carly Simon. Päihteetkin tulevat tutuiksi, Robertson kertoo käyttäneensä ainakin marijuanaa, amfetamiinia, LSD:tä ja kokaiinia. Alkoholiin kitaristi näyttää suhtautuneen pidättyvästi, jopa siinä määrin, että kommentoi paheksuvasti The Bandin Richard Manuelin oluenjuontia ja oman quebeciläisen journalistivaimonsa vodkaharrastusta.
The Bandin syntymiseen päästään vasta kirjan puolivälin jälkeen noin sivulla 300. Yhtyeen kahden ensimmäisen levyn omalaatuista rustiikkista soundia Robertson ei kykene selittämään, se oli monien ainesten osittain sattumanvarainen synteesi. Lauluntekoprosessiaankaan Robertson ei paljoa avaa, alkuvaiheessa Helm, Manuel ja Rick Danko osallistuivat kirjoittamiseen, mutta kolmikon heroiininkäyttö teki heistä nopeasti aloitekyvyttömiä ja Robertson otti luovan vastuun lähes kokonaan. Näihin kuvioihinhan kiteytyy bändin hajoamisprosessi.
Robertsonin ja Levon Helmin suhde on ollut The Band -saagan ytimessä. Robertson suitsuttaa kirjan alkupuolella Helmiä avoimesti veljeksi, jota hänellä ei koskaan ollut. Välirikon syyksi Robertson leimaa Helmin heroiiniriippuvuuden. Aiemminhan Helm häipyi Dylanin kiertueelta kahdeksi vuoksi Arkansasiin marraskuussa 1965. Syyksi Robertson tarjoaa kyllästymistä folk-natsien alituiseen buuaamiseen hämmentävällä kiertueella, jossa Dylan esitti ensin akustisen setin soolona ja sitten sähköistä rokkia The Hawksin kanssa. Helm ei tiettävästi erityisemmin digannut Dylanin henkilöä eikä musiikkiakaan.
Myöhemmin kirjassa Robertson leimaa Helmin myös epävarmaksi maalaispojaksi, joka ei ollut kotonaan The Bandin urbaanimpien kanadalaisten kanssa. En ole lukenut Helmin muistelmia, joissa hän ilmeisesti piirtää varsin negatiivisen kuvan Robertsonista. Jälkikäteen ajatellen Robertsonin johtorooli näyttää kyllä perustellulta, ei muiden tuotoksissa ollut samaa syvyyttä. Se näkyi myöhemminkin, Robertsonin soolotuotanto on eri tasolla kuin esim. Rick Dankon soololevy ja Levon Helmin myöhäistuotanto, puhumattakaan The Bandin noloista 1990-luvun levytyksistä ilman Robertsonia (ja itsemurhan 1986 tehnyttä Manuelia).
Robertson jättää yllättävän vähille maininnoille toisen hengissä olevan The Band -jäsenen, Garth Hudsonin. Musiikillinen virtuoosi Hudson on ehkä niin persoonallinen hahmo, että hänestä ei saa paljoa irti. Danko ja Manuel ovat myös suhteellisen ohuesti mukana, ehkä realistisesti. Robertson ja Helm olivat The Bandin kovin ydin.
Kuulin ensimmäisen kerran The Bandia joskus 1970-luvun taitteessa radiosta, The Night They Drove Old Dixie Down. Leuka loksahti välittömästi, en ollut kuullut mitään vastaavaa. Kuulin joitakin muita kappaleita satunnaisesti, mutta lopullisesti perehdyin yhtyeen tuotantoon vasta 1980-luvun puolivälissä kiinnostuessani uudelleen rock-musiikista. Ensimmäisellä Lontoon reissullani 1987 ostin sitten Tower Recordsista tai jostain muusta Lontoon jättimäisestä musiikkikauppatemppelistä Robbie Robertsonin nimettömän soololevyn, joka kolahti silloin todella kovaa. Pidin hämmästyttävänä, että näin vanha (44v) jantteri pystyi tuottamaan niin freesiä kamaa. Nyttemmin kuunnellen levy ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin The Bandin paras tuotanto. Tuottaja Daniel Lanois'n rooli oli suuri, Robertsonin levy kuulostaa enemmän U2:lta kuin The Bandiltä.
Robertsonin soololevyn viimeinen kappale on nimeltään Testimony, sama kuin tämän muistelmateoksen. Muisteluille on ehkä tulossa jatkoa, mutta varmaa se ei ole. Robertsonin myöhempi ura mm. Martin Scorsesen hovisäveltäjänä ja obskuuriksi jääneenä soololevyttäjänä ei ehkä kiinnosta kovin suuria piirejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti