Lähes eeppinen romaani Kuusamosta, 1800-luvun lopulta sata vuotta eteenpäin. Kätilönä toimivan itsenäisen naisen suvun vaiheita kerrotaan noin kolmen sukupolven aikana neljän henkilön näkökulmasta. Tuttua Citizen Kane -tekniikkaa, samoja tapahtumia tarkastellaan eri katsannoista. Kinnunen puhuu selkosista ja aikakausikin on pääosin sama kuin Koillismaan suuren kuvaajan Kalle Päätalon teoksissa. 1973 syntyneen Kinnusen tyyli esikoisteoksessaan on kuitenkin tyystin toinen. Lakonisia tiiviitä kohtauksia henkilöiden elämän käännekohdissa, seuraava luku saattaa hypätä kymmenenkin vuotta eteenpäin. Syrjäseudun elämän vaikeus, erityisesti naisten raskas kohtalo, ahdasmielisen kristillisyyden hallitsemassa ympäristössä tulee vakuuttavasti esiin. Taas kerran tuli onniteltua itseä, että onnistuin syntymään Kainuun puolelle, jossa lestadiolaisuuden vitsaus ei ole ollut läheskään yhtä hallitsevassa asemassa kuin Koillismaalla.
Vaikka Kinnunen kirjoittaa yksilökohtaloista, romaanista piirtyy mielenkiintoinen kuva Kuusamosta, jota ei kirjassa edes nimetä. Jatkosodan aikana Kuusamo oli saksalaisten vastuualueella ja vetäytyessään Kiestingin suunnalta saksalaiset polttivat kirkonkylän. Vähemmän tunnettua on se, että puna-armeija miehitti Kuusamon kirkonkylän vastoin sopimuksia ja viimeisteli kylän perusteellisen tuhon. Yksi henkilöistä tarkastelee 1950-luvulla Taivalkosken säästynyttä kirkonkylää ja pohtii sen samankaltaisuutta sotaa edeltäneeseen Kuusamoon. Kuusamo myös menetti Neuvostoliitolle laajat itäiset alueensa, sekin yleensä todetaan historiankirjoituksessa sivulauseella Petsamon ja Sallan ohessa. Varsin erikoista on sekin, että isojako saavutti Kuusamon vasta 200 vuotta myöhässä 1950-luvulla. Mielenkiintoinen on myös Kuusamon yhteys Ouluun. Kinnusen romaanissa todetaan, että Kajaani ja Rovaniemi olisivat lähempänä, mutta ne ovat samalla lailla korpien keskellä kuin Kuusamo. Kuusamosta on lähdetty vain ja ainoastaan vaarojen läpi Ouluun meren rannalle, vaikka laaksoja pitkin pääsisi etelään ja pohjoiseen.
Kinnusen romaani on varsin traaginen, Päätalon keventävää huumoria tästä tarinasta on vaikea löytää. Lakonisessa kerronnassa ei kuitenkaan paljoa kauheuksilla mässäillä, Kinnunen jättää pääosan lukijan mielikuvituksen varaan. Esimerkiksi lestadiolaisen terrorin yksi huipentuma ns. hoitokokoukset jätetään varsin viitteelliseksi. Romaanissa on erikoinen painostava tunnelma, jonka varsinainen ydin kääntyy esiin vasta viimeisellä neljänneksellä ainoan miespuolisen kertojan päästessä vuoroon. Kirjan tunnelma muuttuu tässä vaiheessa ja ratkaisu ei tunnu täysin saumattomalta, lukijalle tulee hieman huijauksen kohteeksi joutumisen tunne. Varsin vakuuttavaa jälkeä kuitenkin Kinnuselta ja mitään asiavirheitä en huomannut esimerkiksi lyhyissä Oulu-kohtauksissa. Sitä harmillisempaa on kuitenkin, että Kiestingin motin taistelut Kinnunen ajoittaa kaksi vuotta väärin vuoteen 1943. Kokonaisuutena kuitenkin kiinnostava ja erittäin nopeasti luettava sujuva romaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti