Lopotti on lähes suoraa jatkoa aiemmalle Neljäntienristeys-romaanille. Jälleen käsitellään saman suvun vaiheita, nyt fokuksessa on 1930-luvulla syntynyt Helena-tyttö ja hänen noin 40 vuotta nuorempi Tuomas-veljenpoikansa. Lopotti on itselleni outo sana, mutta se näyttää tarkoittavan syrjäkylää, vähän samaan tapaan kuin Kuhmossa kutsutaan sivukyliä Perukaksi. Tässä Lopotilla näytetään tarkoitettavan myös aivan Kuusamon kirkonkylän reuna-alueita. Nimi on hieman harhaanjohtava, koska Kuusamo ei enää tässä romaanissa ole kerronnan keskiössä. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Helsinkiin ja Turkuun, mutta niiden miljöökuvaus ei näytä kiinnostavan Kinnusta. Ei myöskään aikaisemman romaanin tapahtumien sitominen historialliseen kontekstiin. Kekkosen luopuminen tulee esiin, mutta se on pelkkä anekdootti. Tärkeämpää on päähenkilöiden sivullisuuden kuvaus. Helena on sokea ja Tuomas homo. Neljäntienristeyksessä homoseksuaalisuus oli taustavirtauksena, tässä se nousee pinnalle. Kinnunen vaihtelee ripeästi aikatasoja, luottaa siihen, että pirstaleisista otoksista muodostuu täydellinen kuva. Tekniikka toimii kohtuudella, tarinasta tulee yhtenäinen vaikka suorinta tietä ei edetä ja lopun lapsettomuusteema puristuu esiin melko väkinäisesti. Kieli on soljuvaa ja helppolukuista. Musertavan alakuloinen tämä romaani on, pitkään jo toivoin, että teksti loppuisi ja pääsisin siitä eroon. Sivullisuuden kuvaus on ajoittain vakuuttavaa, mutta ei siihen saa silti kunnon tarttumapintaa, kun kokemusmaailma on niin vierasta. Pidin ilman muuta Neljäntienristeyksestä enemmän, tämä tuntui jonkinlaiselta jälkiuunileivältä, lämmittelevältä jälkikirjoitukselta. Ja armottoman masentavalta, suomalaiseen perinteiseen tyyliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti