Kun Leif GW Persson 2010 tappoi alter egonsa Lars Martin Johanssonin Den döende detektivenissä, ajattelin Perssonin itsensäkin jäävän eläkkeelle. Seuraavana vuonna ilmestynyt muistelmateos vahvisti vaikutelmaa. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, 2013 ilmestyi tämä fyysisesti mittava (630 sivua) romaani, jossa täydellisessä pääroolissa on Perssonin antisankari Evert Bäckström. Teosta voinee luonnehtia komedialliseksi veijariromaaniksi. Romaanin rikoskuvio pitkien vaiheiden jälkeen tuntuu kuivuvan kokoon. Nyt Persson olisi kaivannut kriittistä kustannustoimittaja, teksti rönsyilee todella pahasti Venäjän viimeiseen tsaariin asti, ja mikä pahinta, tylsästi. Bäckströmin tragikoomisesta hahmosta on jo aiemmissa romaaneissa otettu mehut irti, nyt vatvotaan samoja kuluneita kuvioita. Tarina ei ole uskottavakaan, Bäckström näyttää päässeen jopa jonkinlaiseksi valtakunnallisesti arvostetuksi hahmoksi alallaan. Perssonin tyyli on nyt niin kannibalisoitua, että se vaikuttaa jo itseparodialta. Melko sujuvasti paksun kirjan kyllä saa luettua, mutta mikään nautinto se ei ollut. Kirjan sivurooleissa esiintyy tällä kertaa huomattavan paljon suomalaispoliiseja, Niemi, Toivonen, Honkamäki. Bäckström on aikaisemminkin sisäisessä monologeissaan käyttänyt suomalaisista pilkkanimiä tyyliin finnkoling tai finnpajsare. Tällä kertaa Evert kutsuu suomalaista alaistaan barkbrödsätareksi, eli pettuleivänsyöjäksi. Tällaistakin nimitystä siis ruotsalaiset ovat varmaan epäonnekkaammista naapureistaan finnjäveleistä käyttäneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti