Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Helsingissä asuessa olen aiemmin päässyt mukaan Antti Tuomaisen romaanien julkistusbileisiin, mutta tänä syksynä osui Oregonin reissu samaan aikaan. Asetuin lukemaan nyt uutuutta lähes kokonaan ilman ennakkotietoja. Tuomainen on tunnetusti erinomainen aloittaja ja ei petä tälläkään kertaa. Prologissa on tällä kertaa jotain sarjakuvamaista otetta, tarkoitan hyvässä mielessä, jotain Sin City -tyylistä vauhtia. Ollaan itärajalla keskellä talvea, Hurmevaara on Ilomantsia (tai Hattuvaaraa) muistuttava kylä Pohjois-Karjalassa sotamuseoineen. Päähenkilö Joel Huhta on rajaseutupastori, joka ei vaikuta kovinkaan uskonnolliselta. Huhta muistuttaa paljon Tuomaisen aikaisempien romaanien sankareita, tutusti parisuhdeongelmat ovat keskeisiä, mustasukkaisuus kantaa tällä kertaa juonta pitkälle. Pikku Siperia on kuitenkin rivakkavauhtinen trilleri, oikeaoppinen McGuffin tulee taivaalta kuin CCR:n biisissä It Came Out of the Sky. Se on tällä kertaa ex-rallikuskin Audin kartturin paikalle putoava meteoriitti.  Näin lähellä Venäjää ei voida välttää sikäläisten ammattirikollisten tunkeutumista tarinaan. Edellisessä Palm Beach Finland -romaanissa pinnalla ollut avoin farssimaisuus jää tällä kertaa sivuun. Onneksi, se ei minusta Tuomaisen tyyliin sopinut. Tällä kertaa huumoria annostellaan sopivasti, äärimmäisen mustana ja traagisen pohjavireen pysyessä hallitsevana. 

Teologista pohdintaa jo odottelin, mutta se jää todella vähiin, maallisemmat moraalikysymykset kiinnostavat Tuomaista enemmän. Väkivaltaa on runsaasti ja ruumiita tulee yhtä tiheään kuin komediallisemmissa edeltäjissäkin. Absurdi tarina ei ole erityisen uskottava, mutta ei sen tarvitsekaan. Kovin omaperäisiä kaikki juonenkäänteet eivät ole, mutta uutta on näin suositussa lajityypissä vaikea keksiä. Teksti vyöryy edelleen täysin vaivattomasti ja kuohkeasti. Romaani on tiivis, suvantokohtia ei juuri ole. James Ellroyn nimi mainitaan, mutta se ei suora esikuva ole. Loppupuolella sattui silmään harvinainen oikoluku-herpaantuminen, Räystäisen ja Tarvaisen nimet menevät sekaisin juoksumattokohtauksessa. Aivan Antin parhaiden tasolle tämä ei nouse heti lukemisen jälkeen miettiessä, mutta selvästi parempaa jälkeä kuin kahdessa edellisessä.