Mauno Jokipii: Panttipataljoona

Jokipiin maineikas teos suomalaisesta SS-pataljoonasta ilmestyi jo vuonna 1968, mutta enpä ole kirjaa lukenut. Kun tänä syksynä valmistunut André Swanströmin uusi tutkimus arvostelujen mukaan kyseenalaisti Jokipiin näkemyksiä, päätin tarttua aikaisempaan perusteokseen. Pointtina on julkisuudessa ollut lähinnä se, syyllistyivätkö suomalaiset sotarikoksiin vai ei. Jokipiin on katsottu peitelleen karua totuutta. Itseäni kiinnostaa tapahtumaketjussa monet muutkin asiat, joten Jokipiin lähes tuhatsivuinen magnum opus oli syytä kahlata läpi ennen tuoreempia näkemyksiä. Suomen Sotahistoriallisen Seuran nuorisojaoston kollegalta sain lainaksi teoksen neljännen painoksen vuodelta 2000. 

Vuoden 1941 alkupuolen vaikeassa tilanteessa monet suomalaiset katsoivat uuden Saksaan lähtevän vapaaehtoisjoukon jatkavan suoraan jääkäriliikkeen perinteitä. Saksalaisia tämä aspekti ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, heillä oli kova miehistötarve SS-joukoissa ja samalla haluttiin sitoa Suomi Saksan linjaan. Tähän liittyy tietenkin Jokipiin kirjan nimessä esiintyvä pantti-termi. En tiedä kuinka paljon suomalaiset päättäjät tiesivät siihen aikaan SS-järjestön luonteesta, mutta Jokipiin mukaan suomalaiset olisivat halunneet omat miehensä mieluummin varsinaiseen armeijaan Wehrmachtiin. Kun se ei saksalaisille käynyt, niin ehto unohdettiin samantien. Jokipii käyttää varsin paljon tilaa perustellakseen miten Waffen-SS poikkesi keskitysleiritoimihenkilöiden perus-SS :stä. Tässä taustalla tietysti oli motiivi näyttää suomalaisten osallistuneen varsinaisiin taistelutoimiin eikä sotarikoksiin. Nykynäkökulmasta tämä argumentointi on menettänyt merkityksensä, koska myös perusarmeija Wehrmachtin on osoitettu syyllistyneen sotarikoksiin. Varsinaiset SS/SD:n juutalaisten tuhoamisyksiköt Einsatzgruppet Jokipii mainitsee vain kerran, vasta Lembergin/Lwówin/Lvovin/Lvivin valtauksen yhteydessä kesäkuun lopussa 1941.

Noin 1200 miehen värväys tapahtui ex-EK-pomo Esko Riekin johdolla keväällä 1941 Insinööritoimisto Ratas -peitefirman kautta. Insinööritoimisto oli kyllä ennestäänkin olemassa, mutta Töölön Temppelikadulla sijaitsevan yrityksen liiketoimintasuunnitelma siis muuttui merkittävästi. Toiminta oli periaatteessa salaista, mutta asia kyllä huomattiin samantien mm. kaikissa naapurivaltioissa. Värväys on hieman harhaanjohtava termi, värvärit joutuivat käytännössä torjumaan vapaaehtoisten valtavaa aaltoa. Swanströmin uuden näkemyksen mukaan noin puolet valituista olivat äärioikeistolaisia radikaaleja, siis natseja tai fasisteja, mitä nimitystä nyt halutaan käyttää. Jokipii selvästi yrittää tätäkin piirrettä laimentaa mm. korostamalla demaritaustaisen Päämajan tiedotusmiehen Kalle Lehmuksen olleen värväyksessä mukana. Poliittiset näkemykset ovat aina suhteellisia, varsinaisia natsejahan ei Suomessa koskaan ole suurempia määriä ollut. Saksa-kiimaisten nuorten miesten pääasiallinen motiivi oli taatusti seikkailunhalu ja venäläisviha, joka ei Suomessa ollut erityisen harvinaista talvisodan jälkeen.

Miehet lähtivät toukokuussa 1941 laivoilla yli Itämeren Danzigiin ja Stettiniin viidessä eri kuljetuserässä. Lyhyiden koulutusjaksojen jälkeen suomalaisjoukko hajaantui. Tässä tuli itselleni uutta tietoa, olen luullut että kaikki suomalaiset pysyivät yhtenäisenä pataljoonana. Ne suomalaiset, joilla oli jo sotilaskokemusta, hajautettiin Felix Steinerin komentaman Wiking-divisioonan eri yksiköihin. Heitä oli paljon, yli 400. He osallistuivat samantien Operaatio Barbarossaan heti avauksesta 22.6.1941 alkaen. Loput 800 suomalaista kuljetettiin koulutukseen Wieniin.  

Jokipiin ensimmäinen viittaus mahdolliseen suomalaisten sotarikokseen on jo heinäkuun alusta 1941, kun venäläissnaipperi pudottaa Wikingin Westland-rykmentin komentajan. Kostoksi Westlandin 7. komppania poltti läheisen kylän ja teloitti venäläisiä ja juutalaisia siviilejä. Komppaniassa oli suomalaisia vapaaehtoisia. Jos tällaista tapahtui jo sodan ensimmäisellä viikolla, niin väittely asiasta vaikuttaa akateemiselta. Mutta jos suomalaisilla ainoina maapallon ihmisinä on viinageeni, niin ehkä sitten suomalaiset SS-miehetkin ovat niitä poikkeuksellisia putipuhtoisia pulmusia. 

Wiking eteni Ukrainan halki Kiovan eteläpuolelta Dnepr-joelle ja isompien taisteluiden kautta ylikin. Marraskuussa tuettiin vielä Rostovin lyhytaikaista valtausta, mutta puna-armeijan vanhat (talvi) ja uudet (T-34 -tankki ja Stalinin urut) aseet heittivät SS-miehet taaksepäin talvehtimaan Mius-joelle. Taistelukuvaukset ovat varsin puuduttavan tylsää luettavaa, vaikka Jokipii yrittää elävöittää niitä pitkillä lainauksilla suomalaissotureiden kirjeistä, muistelmista ja haastatteluista.  

Varsinaisen suomalaisen SS-alokaspataljoonan koulutus alkoi siis kuukauden jaksolla kesäkuussa Wienissä. Sieltä siirryttiin toiseksi kuukaudeksi Itämeren rannalle Stralsundiin. Koulutus jatkui Pommerissa Gross-Bornissa kolmisen kuukautta. Tämäkään osuus kirjasta ei ole kovin lennokasta, kun Jokipiillä ei ole tarjota kovin mehukkaita anekdootteja. Yksi suomalainen ruokavaras sentään ammutaan itse teosta.  Joulukuussa 1941 pataljoona siirtyy junalla Keski-Ukrainan Vinnitsaan, sieltä autoilla eteenpäin ryömimisvauhtia mutaisia teitä pitkin kunnon rasputitsassa. Tässä vaiheessa luulisi homman järjettömyyden selvinneen paksupäisimmillekin. Vielä absurdimmaksi reissu muuttui joulun jälkeen Dnepropetrovskista kohti rintamaa lumimyrskyssä ja kovassa pakkasessa. Ajoneuvoista pääsi perille vain murto-osa. Mitään erityistä kiirettä pataljoonalla ei olisi ollut, tilanne oli vakiintunut asemasodaksi Mius-joella. 

Asemasota jatkui elokuuhun 1942 asti, jolloin lyhyen lisäkoulutusjakson jälkeen suomalaispataljoona siirtyi ripeästi muun Wikingin perässä uudelleen vallatun Rostovin läpi läntiselle Kaukasukselle Maikopin alueelle. Läpimurto Mustallemerelle ei onnistunut ja sitten suomalaiset joutuivat pahimpaan paikkaansa keskisellä Kaukasuksella Terek-joen mutkassa Malgobekin tienoilla. Öljykentille yritettiin ja suomalaiset joutuivat kärsimään epätoivoisista yrityksistä. Kaatuneita ja haavoittuneita tuli suomalaisille eniten näissä lokakuun 1942 taisteluissa. Kaikkein verisimpään vaiheeseen ehtivät mukaan myös kesällä 1942 värvätyt 200 täydennysmiestä. Suomalaispataljoona osallistui vielä toisen talvensa aikana liikkuviin vetäytymistaisteluihin Kalmukkien aron ylityksen jälkeen Stalingradin lounaispuolella, josta vetäydyttiin taas Rostovin kautta Asovan meren rannoille. Wiking suomalaisineen joutui vielä torjumaan Popovin panssariryhmän yllättävän motitusyrityksen Donetsilta etelään. Donetsin etelärannalle suomalaisten taistelutoiminta loppui keväällä 1943. Yhtenäisen suomalaispataljoonan taistelujen kuvauksessa Jokipii pääsee paljon eloisampaan vauhtiin, ehkä lähteiden runsaus auttaa asiaa. 

Pataljoonan eloonjääneiden (255 kaatunutta, 18%) loppuvaiheet olivat vaisummat kuin olin kuvitellut. Muutaman viikon lomailu Ruhpoldingissa, joka on sittemmin tullut tutuksi Saksan ampumahiihtokeskuksena. Sitten junalla Baltian läpi Tallinnaan, josta Hankoon pienimuotoiseen juhlaan. Helsinkiinkin suunniteltiin paraatia, mutta pelättiin venäläisten ilmaiskua. Ajankohta oli vaikea, pataljoonan paluu sensuroitiin lehdistä kokonaan. Suomen johto mietti irtaantumista sodasta ja SS-pataljoona oli kiusallinen ongelma. Miehet lomailivat kotimaassa kesäkuun ja palasivat sitten Hankoon epäselvässä tilanteessa. Monen päivän pähkäilyn ja monenlaisten käänteiden jälkeen Mannerheim ja hallitus päättivät, että pataljoona lakkautetaan kokonaan ja halukkaille ei sallita lyhyttäkään SS-jatkopestiä. Saksalaiset eivät pitäneet asiasta, mutta kun koko jättiläissodan kohtalosta kamppailtiin samaan aikaan Operaatio Zitadellessa Kurskin aroilla, yhden pataljoonan takia ei ruvettu vääntämään vastaan. 

Vakuuttavan yksityiskohtaista ja perusteellista jälkeä Jokipiin teos on, se oli arvattavissakin. Mitään vääristelyä tässä tuskin on, mutta kaikkea ei välttämättä kerrota. Jokipiin tavoitteena selvästikin on ollut kokoavan dokumentaarin luonti, enemmän kuin kriittinen tutkimus. Luettavuutta häiritsee minusta liian pitkät lähdesitaatit. Jokipii on halunnut antaa sotilaiden äänten puhua, mutta samalla hänen oma äänensä vaimenee. Kuten lähes aina sotahistoriallisissa teoksissa, kartat ovat taas aivan liian ylimalkaisia ja epätarkkoja. Toki sisäkansien yleiskartat ovat selkeitä, kattoihan pataljoonan reitti todella valtavan alueen. Ukrainan paikannimien muuttuminen historian käänteissä ei asiaa helpota. Nuorempi nykylukija ei välttämättä sisäistä, että Jokipiin teoksen keskeinen Stalinon suurkaupunki on nykyisin uudenlaista mainetta saanut Donetsk.