Viipuri, 1930. Noin seitsemän vuotta on kulunut Porvalin Karelia noir -trilogian avauksesta. Jussi Kähönen ja Salomon Eckert ovat edelleen Viipurin poliisivoimissa ja tutkittavaksi tulee Heinjoelta suutari Erik Mättön katoaminen. Porvalin romaani rullaa huomattavasti avausta paremmin, kun kerronta keskittyy Mättön tapaukseen noin puolet kestosta. Kyseessä on tositapaus ja välillä teos tuntuukin historiatutkimukselta. Ensimmäisessä osassakin Porvali sitoi todellisia tapahtumia fiktion, mutta tässä se on vielä tiiviimpää. Philip Kerrin Bernie Gunther -sarja tulee väistämättä mieleen esikuvana. Mättön tapaus liittyy Lapuanliikkeen vaiheisiin ja tappajaksikin paljastuu Vihtori Kosolan poika Pentti, tämä ei siis ole mikään juonipaljastus. Kähösen hahmo on nyt täyteläisempi kuin ensimmäisessä osassa, mutta Eckertistä kuoriutuu entistä enemmän kerroksia, kun miestä ammutaan lähes kuolettavasti ja Kähönen perehtyy kollegansa menneisyyteen. Eckertin haavoittuminen siirtää tapahtumia useampia vuosia eteenpäin ja tarina pirstaloituu, ei tosin niin pahasti kuin Sinisessä kuolemassa. Tämän romaanin lyhyempi kolmas päätösosa sijoittuu sitten talvisodan aikaiseen Viipuriin, jota pommitukset ja kuuluisa aavetykki moukaroivat päivästä toiseen. Kähönen hoitelee väestönsuojelutehtäviä ja teos muuttuu lähes puhtaaksi dokumentaariksi sotakuvaukseksi. Kosolan kohtalokin sinetöidään asianmukaisesti. Parempi teos ilman muuta kuin ykkösosa, mutta ei tämä vieläkään lähelle Kerr-tasoa nouse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti