Springsteen on Broadway

Kun ostin 1986 Oulussa ensimmäisen cd-levyni (Springsteen: Darkness on the Edge of Town), niitä myytiin yleisesti mm. tavarataloissa. Nyt joulukuun puolivälissä kiertelin Helsingin levykauppoja etsien turhaan Springsteenin uutuutta. Lopulta annoin periksi ja tilasin sen Amazonista. Sieltä se sitten näppärästi olikin saapunut joulun Kainuu-reissun aikana.

Kyseessä on kahdelle levylle jaettu liveäänitys, noin 2,5 tuntia. Springsteen esiintyi soolona New Yorkin Broadwayn Walter Kerr Theatressa (960 tuolia) yli vuoden ajan lokakuusta 2017 joulukuuhun 2018, 236 kertaa. Levyssä ei kerrota tarkempaa äänitteen ajankohtaa, se on ehkä koostettu useamman illan show'sta. Videoversio on kuvattu heinäkuussa 2018, äänite ehkä samoista konserteista. Oikeastaan tallenne on enemmän teatterimainen kokemus kuin perinteinen konserttitaltiointi. Springsteenin tarinat ovat niin keskeisessä roolissa, että äänite muistuttaa monologinäytelmän taltiota. Taustalla on 2016 ilmestynyt Born to Run -omaelämäkerta, tämä on tavallaan sen näyttämösovitus.

Kirjastahan kävi ilmi, että Springsteen sai ajokortin vasta 25-vuotiaana. Nyt korostuu, ettei mies ole koskaan tehnyt rehellistä työtä, vaikka rustaili nuoresta pitäen rockin uskottavimpia duunarieepoksia. Mielenkiintoisesti Springsteen korostaa, ettei Jersey Shoressa koskaan ollut mitään myyttistä musiikkiskeneä, hän vain keksi sen värittäessään taustaansa. Southside Johnny ja Little Steven saattaisivat olla asiasta eri mieltä.

Muuten miehen tarinat ovat odotettuja, tärkeimmät teemat käydään läpi: Elvis, isä, äiti, kotikaupunki Freehold, Vietnam, E Street Band, Patti, perhe, Trump ja lopuksi hieman uskonnollista herkistelyä ennen Born to Run -päätöstä. Mies on siis yksin lavalla, Patti Scialfa mukana kahdessa Tunnel of Love -kappaleessa. Kitara, piano ja huuliharppu. Uusia akustisia sovituksia kappaleista, mm. The Promised Land lähes tunnistamattomana. My Father's Housea edeltävä tarina pienestä Brucesta noutamassa kännistä isäänsä Freeholdin räkäisestä irlantilaisbaarista on kuin Raymond Carverin novelli. Dancing in the Darkin synkkä teksti toimii nyt erinomaisesti ilman disco-säksätystä. Kokonaisuutena tämä ei nouse Springsteenin parhaiden live-äänitysten joukkoon. Selvästikin mies on panostanut herkkään intiimiin suljetun tilan intensiteettiin, olisi oltava paikan päällä, jotta tehot toteutuu täysimääräisesti. Ehkä videotaltio on jo askelta intensiivisempi.