Bernie Gunther -sarjan 14. ja ehdottomasti viimeinen osa, koska Philip Kerr kuoli vuosi sitten. Ehkä joku vielä pääsee tutkimaan jäämistöä ja rakentaa sitten vaikka löytämästään 10 sivun pätkästä uuden Gunther-romaanin. Näinhän on käynyt mm. Raymond Chandlerin ja Stieg Larssonin kohdalla. Mutta se on sivuseikka, kyllä se nyt tässä oli.
Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvat Gunther-romaanit ovat minusta ehkä vielä kiehtovampia kuin kauemmas sijoitetut. Ensimmäinen postuumi teos Greeks Bearing Gifts oli sellainen ja avasi todella kiehtovia jatkomahdollisuuksia. Viimeiseksi jäävä Metropolis sijoittuu kuitenkin Weimarin tasavallan Berliiniin kesällä 1928. Romaanista ei erityisemmin huomaa, että Kerr olisi tarkoittanut tämän sarjan viimeiseksi. Havainto tekee Kerrin kuoleman entistä musertavammaksi. Kerrin syöpä havaittiin kesällä 2017, lääkäri antoi aikaa vuodesta kahteen, ehkä jopa viisi. Kerr kuoli kahdeksan kuukauden päästä.
Ensimmäisen maailmansodan veteraani Gunther värvätään romaanin alussa vice-puolelta murharyhmään tutkimaan Berliinin prostituoitujen sarjamurhia. Romaani on hyvin pitkälle suoraviivainen poliisiproseduraali, joka kääntyy vasta lopussa trillerimäisemmäksi. Totuttuun tapaan Kerr tarkastelee erittäin tiheästi aikakauden poliittista, sosiaalista, taloudellista ja ties mitä miljöötä. Erityinen syväsukellus tehdään kaupungin monipuoliseen yöelämään. Yhtä tuttuun tapaan Guntherin tielle osuus oikeita historiallisia henkilöitä, tällä kertaa mm. oikeat poliisijohtajat Bernhard Weiss ja Ernst Gennat, maalarit George Grosz ja Otto Dix, näyttelijä Gustaf Gründgens, Kolmen pennin oopperan Lotte Lenya, Fritz Langin vaimo ja käsikirjoittaja Thea von Harbou sekä teatterikriitikko Alfred Kerr, jonka Kerr on varmaan ottanut mukaan saman sukunimen takia. Sukua he eivät olleet. Metropolis-nimi viittaa yleisesti Berliinin asetelmaan, mutta tietysti myös Langin (ja von Harboun) edellisvuoden elokuvaan, joka pohjautui von Harboun romaaniin. Vielä enemmän se viittaa Dixin samannimiseen triptyykkiin, joka on painettu romaanin alkulehdille. Kirjassa ei ole perinteisiä lukuja, vain kolme osaa, joita jakavat kuvat Dixin maalauksesta.
Kerr luultavasti ehti nähdä lokakuussa 2017 valmistuneen Babylon Berlin -televisiosarjan, joka oli suuri menestys ja perustui Volker Kutscherin romaaniin. Kerr mainitsee heti tämän romaanin ensimmäisellä sivulla Babylon-vertauksen, ikään kuin muistuttamalla, että se ei ollut Kutscherin keksintöä. Elokuvaviittauksia on taas runsaasti, yhden sivuhenkilön nimi on Louise Pabst, eli siis yhdistelmä samaan aikaan valmisteilla olleen Die Büchse der Pandoran tähdestä Louise Brooksista ja ohjaajasta G. W. Pabstista. Thea von Harbou kyselee Guntherilta vinkkejä uuteen murhaajaelokuvaan, eli Fritz Langin M:ään.
Romaanin rakenne on simppeli, monestihan Kerrin myöhäistuotannoissa liikutaan useilla aikatasoilla, nyt ei. Vaikka tarinakin on suoraviivainen, niin Kerrin monet vahvuudet ovat hyvin esillä. Berliinin miljöön lisäksi Guntherin kyyninen ja moraaliltaan epämääräinen hahmo rakentuu tässä hienosti uusien kokemusten myötä. Alkoholi tuntuu saavan yliotteen miehestä, mutta hän kerää kuitenkin itsensä kasaan. Romaani ei ole aivan Kerrin parhaita, mutta tavallaan se on silti oikein tyydyttävä päätös sarjaan. Berliiniin ja Guntherin hahmoon kaikki kiteytyy ja Guntherin päätösrepliikki on kuin upean konsertin niittaava viimeinen encore.
Luin tämän vasta nyt, parissa päivässä. Tykkäsin kovasti ja luin melkein non-stop, mielestäni parempi kuin edellinen Kreikka-kirja mutta ei läheskään yhtä hyvä kuin Prussian Blue jonka nosti korkeammalle tasolle juuri eri aikatasot ja joka mielestäni on ihan kärkeä sarjassa. Tämä kirja olisi ollut mahtava alustus (tai ympättynä tosi paksuun kirjaan) lopulliselle romaanille mikä olisi lopettanut saagan: 1960-alku, Guntherin nopea paluu E-Amerikkaan, Eichmann, ja eläkepäivät Israelissa, kuolema 4 heinäkuuta 1976 vanhuuteen. Joo, joku tämän vielä kirjoittaa.
VastaaPoistaJuha