High Noonin maine on vaihdellut reippaasti aikojen vieriessä. Aluksi sitä pidettiin hämmästyttävänä mestariteoksena, mutta sitten nouvelle vaguen vaikutusvaltaiset kriitikot Godard ja Truffaut vetivät auteur-teoriallaan Zinnemannin kaltaiset persoonattomat ammattimiehet lokaan. Vähitellen High Noonin arvostus on taas kohonnut, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan alkuaikojen tasolle. Itselle vielä tässä nimenomaisessa teoksessa häiritsee se, että suurin elokuvasankarini Howard Hawks inhosi High Noonia niin paljon, että teki suosikkileffani Rio Bravon suorana vastauksena Zinnemannin elokuvalle. Itsekään en ensikatsomalla High Noonista innostunut, mutta myöhemmät katselukerrat ovat olleet jo myönteisempiä. Nopeaa rytmiä ja tiheää kerrontaa ei voi olla ihailematta. Heti ensimmäisessä kuvassa erottuu silhuettina spagettiwesternjumala Lee Van Cleef. Mustalistalaisen Carl Foremanin allegorisen yliwesternin käsikirjoituksen ansioita on vaikea lytätä, vaikkei se hienovaraisin olekaan. Elokuva on keinotekoinen ja kylmä, mutta silti varsin tehokas. Grace Kelly jää hyödyntämättä, mutta melkein jokaisessa sivuroolissa on ilmiömäisiä taitureita. Loppukohtauksen ekonomisuus ja turhan selittelyn puute on ainutlaatuista. Gary Cooper tuntuu ainoalta oikealta valinnalta päärooliin, vaikka sitä tarjottiin ennen häntä John Waynelle, Gregory Peckille, Marlon Brandolle, Montgomery Cliftille ja Charlton Hestonille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti