Taxi Driver vuodelta 1976 teki järisyttävän vaikutuksen ensikatsomalla 80-luvun alkupuolella. Sittemmin näin sen niin monta kertaa, että vähitellen alkoivat tehot haalistumaan. Nyt edellisestä katsomisesta saattaa olla jo yli 20 vuotta. Kyseessähän on ehkä Scorsesen uran huipentuma, Raging Bull saattaa olla vielä parempi. Elokuvalla on toinenkin auteur, käsikirjoittaja Paul Schraderin osuus on merkittävä, hänen omissa ohjauksissaan on hyvin samantapaisia teemoja. En ollut ensinäkemällä (tietenkään) käynyt Manhattanilla, joten yölliset neonoir-kuvat kaduilta iskivät palleasta ilmat totaalisti pihalle. 1970-luvulla Manhattanilla oli todellista uhkaa ennen alueen siistiytymistä turistien Disneylandiksi. De Niron maanisuus on ollut myöhemmin rasittavaa, mutta tässä se on vielä tuoreessa väljähtymättömässä muodossaan.
Uudella katsomisella 2020 elokuva ei tunnu oleellisesti ikääntyneen. New York on muuttunut, mutta teemat säilyvät. Heti avauskuva yöllisen usvan läpi vyöryvästä yellow cabistä vakuuttaa. Bernard Herrmannin musiikki, Michael Chapmanin kuvaus, De Niron voice-over, kaikki toimii täysillä. Sitä en muistanut, että Kris Kristoffersonin levy on niin keskeisessä roolissa leffassa. Cybill Shepherd on tyylikäs ja Scorsesen oma cameo taatusti uran kovin näyttelijäsuoritus. Loppukuvio on täysin epäuskottava, mutta Schraderin kalvinistista idealismia ei voi olla ihailematta. Ei edelleenkään mikään feelgood-leffa, kipeät pointit eivät ole tylsyneet.
Schraderin Hardcore (1979) esimerkki elokuvasta joka oli Suomessa 80-luvun alussa VHS-vuokraelokuva mutta katosi sitten kaltaistensa lailla - olikohan joku K-18 lakimuutos? -Juha
VastaaPoistaNäin taisi käydä. Olen nähnyt Hardcoren, mutta muistikuvat heikkoja. Schraderin Mishima-elokuva oli vaikuttava, jopa American Gigolo on mainettaan parempi.
VastaaPoista