Walter Hill: The Long Riders

Walter Hillin tulkinta Jesse Jamesin legendasta on sellainen elokuva, jolle voi povata arvonnousua. Hill ohjasi tämän huippukaudellaan 1980, mutta suhteellisen vähälle huomiolle se silloin jäi. Itsekään en ole nähnyt leffaa yli 30 vuoteen. Nyt katsottuna vaikutti lähes mestariteokselta. Hill otti vaikutteita klassisesta Hollywood-westernistä (John Ford -tyylisiä tanssiaisia), spagettiwesternistä (eleginen tunnelma yllättäen räjähtää äärimmäiseen väkivaltaan, rikollisilla pitkät takit) ja 1970-luvun altmanilaisesta westernin uudelleentulkinnasta (karua naturalistista arkirealismia ja äänikikkailuja). Visuaalisesti äärimmäisen nautinnollinen elokuva, lähes pastoraaliset lännen idyllit sekoittuvat sikolätin paskaan. Erityisen innovatiivista Ry Cooderin aikakauteen sijoitetun musiikin saumaton integroituminen muuhun kerrontaan. Peckinpahilaiset hidastukset viimeistelevät suoritusta. Pastellisävyiset värit ovat ruskeavoittoiset ja tukevat hyvin pessimististä tarinaa. Elokuvan miehitys on legendaarinen, neljä veljesparia ja itse asiassa Carradinen veljeksiä on kolme. Elokuvan rytmi on keskitempoinen, rauhallisen menon katkaisevat nopeat toimintakohtaukset. Sijoittuu siis todellisia tapahtumia mukaillen Missouriin sisällissodan jälkeen, välillä käydään Texasin saluunoissa ja loppupuolella katastrofaalisessa pankkiryöstössä havumetsien Minnesotan Northfieldissä. Siellä kuullaan hilpeästi ruotsinkielistä dialogia. Se heijastaa tekijöiden intensiivistä paneutumista aiheeseen. Tässä ei ole mitään klassisen Hollywoodin glamouria, tämä on suorempaa tykitystä, mutta silti tietty romanttisuus säilyttäen. James-Youngerin rikollisjengi saa suurempaa arvostusta kuin lainsäätäjien palkkaama Pinkertonin ryhmittymä. Nyt nähtynä Hillin päätyö, mutta onhan myös The Driver todella kova ja Southern Comfortin katsomisesta on paljon aikaa. 1980-luvun kalifornialainen kitararock-yhtye The Long Ryders otti tästä leffasta nimensä, mutta fiksulla The Byrds-twistillä kuitenkin.