Joseph Hellerin Catch-22 oli nuoruuden huikeimpia lukukokemuksia. Luin perään välittömästi miehen koko tuotannon, se tosin silloin käsitti vain kolme romaania. Vaikka Something Happened ja Good as Gold ovat myös huikeita, niin ensikohtaamisen häkellyttävyyttä oli vaikea ylittää. Olin siihen aikaan muutenkin innostunut amerikanjuutalaisesta kirjallisuudesta tyyliin Saul Bellow, Philip Roth, Isaac B. Singer, Bernard Malamud, Norman Mailer, Kurt Vonnegut, E. L. Doctorow. Heller oli joukosta komediallisin, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, pidin Helleriä tästä joukosta kovimpana Bellow'n ohella. Monesti ollut mielessä Hellerin uusintalukeminen, mutta ei ole toteutunut. Myöhemmästäkin tuotannosta olen lukenut vain Catchin jatko-osan Closing Time, kolme muuta on jäänyt odottamaan vuoroaan.
Mike Nicholsin 1970 tehty leffatulkinta Catchistä on joskus tullut vastaan, mutta olen ohittanut. Ehkä en ole halunnut pilata romaanimuistikuvia, varsinkin koska elokuvaa ei ole pidetty kovin onnistuneena. Nyttemmin elokuva on ehkä saanut enemmän ymmärtäjiä. Ehkä oli virhe katsoa nytkin. Kovin tavanomaiseksi mössöksi käsikirjoittaja Buck Henry ja Nichols ovat nerokkaan romaanin vääntäneet. Täytyy tietysti todeta, että mahdotonta Hellerin proosaa onkin elokuvaksi kääntää. Elokuva on lähes realistisen tuntuinen, suoraviivainen kerrontarakenne, satiiria vähemmän. Huumori ei toimi käytännössä ollenkaan. Nicholsin ohjauskin on omituisen löysä, jännite ei säily missään vaiheessa. Hellerin romaani sijoittui Pianosan saarelle, elokuva on kuvattu Meksikossa ja tietysti Roomassa. Pianosalle ei mahtuisi lentotukikohtaa, Heller itse toimi toisessa maailmansodassa Korsikasta käsin, romaanihan perustuu Hellerin omiin kokemuksiin. Mutta Roomastakaan ei elokuvassa saada kuin turistiotoksia. Autenttiset lentokoneet ovat ehkä elokuvan ainoaa positiivista antia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti