Tätä Isomäen romaania suositeltiin minulle heti ilmestymisaikoihin 2005 ja myöhemminkin. Jotenkin en ole jaksanut tarttua teokseen, olen epäillyt sen olevan tylsää ilmastonmuutossaarnausta. Nyt se sitten valikoitui kuitenkin työpaikan koronatauolta vähitellen palaavan kirjapiirin lukemistoon. Ensivaikutelma oli nyt positiivinen. Isomäkihän kirjoittaa sujuvasti ja vetävästikin, 300-sivuisen kirjan lukaisi melkein ohimennen muiden puuhien ohessa. Trillerirakenne on yksinkertainen ja selkeä. Kokonaisuutena teos oli kuitenkin pettymys, vaikkakin vähän eri syistä kuin odotin. Saarnausta kyllä esiintyy, mutta se ei ole romaanin vaivaannuttavin piirre. Eniten häiritsee Venäjän ja intialaisen kulttuurin sokea ihannointi. Länsimainen sivistys on pelkkää pinnallista kuonaa, hieman kärjistäen. Henkilöhahmot ovat jopa ohuempia kuin Ilkka Remeksellä ja trillerimäisyys kääntyy huonossa mielessä sarjakuvamaiseksi kiperien tilanteiden kavalkaadiksi. Venäläisen sukellusvenemiehen ja intialaisen tutkijan muodostaman pääparin romanssi on hämmentävän naiivisti kuvattu. Juoni on täysin epäuskottava, miksi juuri tämä kourallinen ihmisiä päätyy yrittämään pelastamaan maailmaa. Muut ihmiset tuntuvat olevan jossain toisaalla. Dystopiana tässä ei ole tarpeeksi synkkää voimaa. Kaikista maailman poliitikoista päätetään ottaa yhteyttä Putiniin asiaintilojen korjaamiseksi. Okei, Putinia ei nimetä, puhutaan Venäjän presidentistä. Suoraan sanoen harvinaisen vastenmielinen teos, vaikka sujuvasti kirjoitettu onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti