John Ford: My Darling Clementine

 Luen tällä hetkellä James Lee Burken romaania The New Iberia Blues, jonka tarinaan liittyy Fordin Wyatt Earp -leffa My Darling Clementine. Siksipä päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa. Teos on kyllä hyvin tuttu ennestäänkin. Kun aloitin yliopistossa 1982 syksyllä, englanninkielen kurssilla piti pitää esitelmä vapaavalintaisesta aiheesta. Valitsin kohteeksi tämän John Fordin elokuvan, jonka olin nähnyt edelliskesänä televisiosta. Valmisteluvaiheessa luin Fordista kaiken mitä kirjastoista löytyi. Kyseessä on siis Fordin tulkinta lännen ehkä suurimmasta legendasta. O.K. Corralin tulitaistelu, Tombstonen sheriffi Wyatt Earp veljineen, uhkapelurilääkäri Doc Holliday ja Clantonin klaanin nilkit. Elokuvan nimestä huolimatta opettajatar Clementine on suhteellisen pieni sivuhenkilö tarinassa, seksiammattilainen Chihuahuakin saa enemmän tilaa. Elokuvassakin kuultavasta suositusta laulusta Fordin tempaisema Clementine on täysin fiktiivinen hahmo, ilmeisesti jonkinlainen yhdistelmä Earpin oikeasta Josephine-vaimosta ja Hollidayn tyttöystävästä Big Nose Katesta. Ford sinänsä keskittyy tarinaan ihan ok, mutta elokuva on täysin Fordin omien teemojen läpikyllästämä. 

Tombstone on Arizonan eteläosassa, mutta Fordin elokuva tapahtuu Monument Valleyssa, 500 km pohjoiseen. Taiteellinen vapaus on hienoa. Alkupuolella elokuvassa on rankkaa rasismia intiaaneja kohtaan. Upeita saluunakohtauksia, joskin komediallisuus ei ollut Fordin parhaita piirteitä. Doc Hollidayn tuberkuloosi hallitsee vielä enemmän elokuvaa kuin muistin. Villiin länteen tuodaan sivistystä teatterin ja tanssin kautta, tanssikohtaus keskeneräisellä kirkolla Shall We Gather At The Riverin pohjustamana on leffan huippukohtia. Tulitaistelu on nopearytminen niin kuin tietysti todellisuudessakin oli. James Lee Burken romaanissa juhlittu loppukohtaus on juuri niin pakahduttavan täydellinen kuin olla voi. 1982 pidin elokuvaa kirkkaana mestariteoksena, eikä arviota ole syytä muuttaa nytkään.