Romaanin päähenkilö Fabio Montale on selvästi Izzon alter ego. Tai ehkä paremmin samaan tyyliin kuin Raymond Chandlerin ja Philip Marlowen suhde, Montale on sellainen kuin Izzo olisi halunnut olla. Italialaistaustainen Montale on marseillelainen poliisi, jolla on nuorisorikollisen taustaa. Kaksi rikostoveria on jatkanut kriminaaliuraa ja nyt 20 vuotta myöhemmin molemmat kuolevat väkivaltaisesti. Montale tutkii kuolemia intohimoisesti, vaikka ne eivät hänen työtehtäviinsä kuulukaan. Ruumiita tulee lisääkin. Alakuloinen ja kyyninen Montale juo Lagavulinia ja kuuntelee bluesia ja jazzia. Montalen ohella toinen päähenkilö on Marseillen kaupunki itse. Marseille on itselleni kohtuullisen vieras, toki Monte Criston kreivistä alkaen joistakin elokuvista ja kirjoista tullut välähdyksiä. Nyt putosi niin tiheä vyöry tunnelmaa kaupungista, että väkisin syntyi vierailutarvetta.
Montalen hahmo ja Marseillen paikallisväri ovat siis todella vakuuttavia, mutta heikompiakin aineksia on. Ehkä johtuu käännöksestä, mutta teksti ei rullaa kovin hyvin. Nopeat aikatasojen vaihtelut kesken lukujen eivät toimi toivotulla tavalla. Välillä teksti rönsyilee pahasti mm. gastronomian suuntaan. Pahinta on ehkä saarnaaminen paikallisesta rasismista ja erityisesti arabien kohtalosta. Yhteiskunnallisten ainesten nivouttaminen on parhaiden rikosromaanien päätunnusmerkkejä, mutta Izzon kohdalla homma menee ikävästi päälleliimaamiseksi. Kirjan esipuheessa Massimo Carlotto vertaa Izzoa aikalaiseensa Jean-Patrick Manchetteen, joka myös kuoli syöpään suunnilleen samanikäisenä. Yhden romaanin perusteella Manchette kirjoitti kyllä eri tyylillä. Mutta Carlotton lanseeraama termi Mediterranean noir sopii kyllä erinomaisesti Izzon kirjaan. Vaikken siis täysin innostunut, täytynee trilogian jatko-osatkin ottaa lukulistalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti