Viimeaikaiset tapahtumat innoittivat muistelemaan pitkää elämääni.
Synnyin kylmänä kesänä 1962 Kainuun suoseuduille, ns. raukoille rajoille. Kaksi kuukautta myöhemmin koko ihmiskunta oli tuhoutua ydinsodassa Kuuban ohjuskriisin seurauksena. Tasan vuosi aiemmin Neuvostoliitto räjäytti Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinpommin Tsar-Bomban. Paineaalto rikkoi ikkunoita Suomessakin, mutta säteilylaskeumasta tällä puolen rajaa ei ole paljoa kerrottu. Samana päivänä Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin, jossa se vaati yhteisiä sotilaallisia toimia. Itse en näistä tapahtumista tietenkään ollut silloin tietoinen, mutta idän uhka on siis varjostanut elämääni kohdusta asti.
Lapsuudessa tutkin karttoja ennen kuin opin lukemaan. Atlantin takainen Pohjois-Amerikka alkoi jo silloin näyttää jotenkin muita mantereita kiinnostavammalta. Ehkä siksi, että kuulin minulla olevan siellä sukulaisia. Taisin tavatakin heitä Puolangan mummolassa, mutta muistikuvat ovat hämäriä. Sitten rupesin lukemaan Aku Ankkaa ja jostain sarjakuvakartasta päättelin, että Ankkalinna on itse asiassa Spokanen kaupunki USA:n luoteisosassa. Vuoden 1969 tienoilla rock-musiikki alkoi laajentaa tajuntaa. Suuria suosikkejani olivat USA:n syvään etelään (tavallaan väärin) paikallistamani kaksi yhtyettä, kalifornialainen Creedence Clearwater Revival ja pääosin kanadalainen The Band. Amerikkalaisuus oli rock-musiikissa perusedellytys alusta asti, en voinut sietää silloin (enkä nykyäänkään) englantilaista The Beatlesia. The Rolling Stonesia pidin puolestaan pitkään aitona (toki väärin taas) amerikkalaisyhtyeenä.
Ymmärsin kyllä melkein samantien Amerikan ristiriitaisuuden. Martin Luther Kingin tappamista en ehkä rekisteröinyt, mutta Robert Kennedyn murhan näin televisiosta kesäkuussa 1968. Kennedyä ja aiemmin tapettua veljeään pidettiin jotenkin hyvinä hahmoina, vaikka sitäkin näkemystä voi tietenkin jälkeenpäin kyseenalaistaa. Vietnamin sota herätti inhoa ja myöhemmin Watergate osoitti amerikkalaisen mädännäisyyden. Tästä huolimatta amerikkalainen kulttuuri varsin nopeasti kolonisoi alitajuntani, Wim Wendersiä siteeraten. Rockin ohella tv-sarjat, elokuvat, rikoskirjat, nautin niistä suunnattomasti. Myös brittiläinen kulttuuri alkoi vähitellen kiinnostaa enemmän, ei tosin brittiläinen jalkapallo, siinä ihanteeni tulivat Länsi-Saksasta, Hollannista ja Etelä-Amerikasta. Neuvostoliitosta arvostin ns. punakonetta, jääkiekkomaajoukkuetta. Mihailov-Petrov-Harlamov, aah.
Kävin vanhempieni mukana 1976 Leningradissa ohjatulla bussimatkalla. Heti rajan takana maalaamattomat ränsistyneet talot hätkäyttivät. Viipurissa bussiin päästettiin epämääräisiä ryysyisiä rahanvaihtajia. Tie oli kuoppainen, harvat autot kaikki ns. itäautoja. Leningrad oli näyttävä kaupunki, mutta tunnelma oli koko ajan jotenkin tunkkainen. Raanavettä ei saanut juoda, koska "bakteerikanta on erilainen". Ihmettelin, että tässä apaattisessa harmaassa kurjuudessako elää toinen johtava supervalta.
Kylmän sodan asetelmassa minusta tuli niin sanotusti lännen mies. Aloin kiinnittää huomiota siihen, että suomalainen media, varsinkin Yleisradio, kertoi Neuvostoliitosta vääristeltyjä myönteisiä asioita ja jätti selvästi paljon kertomatta. Kirjastoista löytyneistä englannin- ja ruotsinkielisistä lehdistä tuli esiin aivan erilaista materiaalia. Neuvostoliiton barbaarinen historia alkoi vähitellen valjeta, muutenkin kuin sukulaisveteraanimiesten sotakertomusten kautta. Vuonna 1979 luin Isaac Deutscherin järkälemäisen Stalin-elämäkerran. Hyökkäys Afganistaniin, Moskovan irvokkaat olympialaiset 1980 ja Puolassa virinnyt vastarinta kommunismia vastaan syvensivät vastenmielisyyttä. Pian olin jopa lännen ns. etuvartiossa ase kädessä, vaikka en asiaa täysin silloin sisäistänytkään. Joulukuussa 1981 olin aloittelemassa reserviupseerikoulua Haminassa, kun varuskunta hälytettiin siirtymään lähimaastoon. Tykit ajettiin asemiin itäisellä perussuunnalla ja rynnäkkökiväärien lippaisiin jaettiin kovat patruunat. Puolaan oli julistettu sotatila ja Suomen armeija nosti valmiutta.
Kylmän sodan loppuvuosina matkustelin Britanniassa, Hollannissa, Belgiassa, Ranskassa, Italiassa ja USA:ssa. Neuvostoliitossa ei ollut mitään kiinnostavaa, vaikka arvostinkin Dostojevskin romaaneja ja Tarkovskin leffoja. Puolalaisten vastarintaa oli tukahdutettu, mutta enää se ei suostunut täysin sammumaan. Itä-Euroopan terrorilla hallituissa kommunistimaissa oli entistä levottomampaa, mutta silti Berliinin muurin murtuminen 1989 tuli yllätyksenä. En ollut tajunnut, kuinka mätä ja hatara systeemi loppujen lopuksi oli. Sitten koko Neuvostoliiton romahtaminen oli itsestään selvää. Kävin Prahassa 1993 ja tunnelma oli vielä hieman kaksijakoinen. Kommunismin löyhkä tuntui vielä betonilähiöissä ja asiakaspalveluhenkilöstön asenteessa, mutta selvästi kohti länttä oltiin tulossa. Tallinnassa kävin vasta 1998 ja siellä olin hieman pettynyt. Neuvostoliiton suorana osana oleminen oli selvästi turmellut enemmän kaupunkia kuin Prahassa ja suuri venäläinen vähemmistö ei auttanut asiaa. Ehkä kommunismi ei ollutkaan ainoa ongelma, itse Venäjässä oli muutakin vialla.
1990-luvulla toivoin, että Venäjästäkin tulisi normaali valtio, mutta pysyin skeptisenä. Kun Suomi liittyi EU:hun, olisin halunnut Suomen välittömästi myös Natoon. Se oli länsimaisten demokratioiden tärkein yhteisö ja siihen Suomenkin olisi sitouduttava itäisen uhkan ennalta estämiseksi. Pidin suomalaisten amerikkalaisvastaisuutta omituisena, varsinkin jos vertailukohtana oli monipuolisesti vastenmielinen Venäjä. Kun gangsterit ryöstivät valtion varat ja juopon Jeltsinin jälkeen valtaan nousi KGB-nilkki Putin, oli selvää, että Venäjältä ei ollut mitään hyvää odotettavissa jatkossakaan. Ainoa riittävä ja järkevä pelote Venäjää vastaan olisi Nato, jotta länsimainen sivistys ja elämäntapa voitaisiin säilyttää Suomessa. Valitettavasti tarvittiin Venäjän silmitön barbaarinen päällekarkaus Ukrainan kimppuun, jotta asia ymmärrettiin lopulta Suomessa. En tiedä väistyykö idän uhka ennen hautaamistani, mutta ainakin Nato-hakemus on nyt sentään tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti