Rosa Liksom: Väylä

 Toinen tutustuminen Rosa Liksomin proosaan, ensimmäinen oli Hytti nro 6 jo 10 vuotta sitten. Väylä on Lapin murteella kirjoitettu kertomus evakkomatkasta Ruotsin puolelle Lapin sodan aikana, syyskuusta 1944 seuraavaan kesään. Väylä on tietysti Tornionjoki. Kertojapäähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka joutuu evakkosiirrossa karjanajajaksi. Aihe on yllättäen itselleni suhteellisen läheinen. Asia ei ole kovin yleisesti tiedossa, mutta Lapin sodan aikana evakuoitiin myös Oulujärven pohjoispuolinen Kainuu. 13-vuotias tätini joutui myös karjanajoon Ristijärveltä Puolangan kautta Paltamon asemalle. Evakkokohde ei ollut Ruotsissa vaan Pohjanmaalla. Tädilläni oli sitten sotaveteraanistatus loppuelämänsä ajan. 

Liksomin romaanissa ensin todellakin siirrytään länteen Väylän varteen, lossilla yli ja Ruotsin puolella liikettä tuntuu olevan pohjoiseen, etelään ja lounaaseen. Lukemista häiritsee ja jopa ärsyttää se, että Liksom ei nimeä paikkakuntia. Alkupuolella teos kertookin enemmän lehmistä kuin ihmisistä, vasikan synnytys ja toisen vasikan kuolema tuntuvat yhtä merkittäviltä kuin ihmisten kohtalo. Lehmillä on myös ihmisten nimet. Ruotsin puolella tyttö pääsee karjasta eroon ja lähtee yksin etsimään sairaalloista äitiään, joka on matkannut eri reittiä. Äiti löytyy jonkinlaiselta kokoamisleiriltä, kun ollaan jo sivulla 144, reilusti yli puolen välin romaania. En oikein päässyt tarinaan sisään tässä alkuvaiheessa, kerronta on melko löysää ja tylsääkin, liikaa unia yms. Muutama täysin omituinen kohtauskin on mukana, en ymmärrä miksi Tornion maihinnousun taistelut on ympätty tähän tarinaan. 

Mutta evakkoleirillä kerronta tihenee, tapahtumat traagistuvat ja Liksomin teksti alkaa rullata paremmin. Meno on rankkaa, kylmyyttä, nälkää ja sairauksia. Ruotsalainen johtoporras levittelee käsiään ja tunteet kuumenevat. Jos hieman perehtyy todellisiin tapahtumiin, niin huomaa ettei Liksom ainakaan liioittele raakuuksia tai piittaamattomuuksia. Kohtalokkaita käänteitä riittää vielä Suomen puolelle paluun jälkeenkin. Romaanin loppu oli siis huomattavasti alkua kiinnostavampi, mutta aivan Liksomin faniksi en ole vieläkään kääntymässä. Murteen lukeminen on tietysti aluksi hitaampaa, mutta varsin hyvin mielestäni pysyin kyydissä. Murre on tietysti vierasta, mutta esimerkiksi kartano tarkoittaa tavallisen maalaistalon pihaa, aivan kuin Kainuussakin. Pieniä anakronismeja mielestäni näkyy siellä täällä, tuskinpa 1945 puhuttiin esim. kermaperseistä. Aivan lohduton tarina ei ole, lopussa on pieni toivon pilkahdus. Tätini päätyi aikoinaan Ruotsiin, niin taitaa käydä tälle romaanin tytöllekin.