Perinteinen vakoiluromaani, julkaistu 2013. Starttaa 1960 Kongon Leopoldvillestä, jossa KGB:n toimihenkilö Anastas Molotov suunnittelee loikkausta MI6-virkamiesten kautta. Hypätään nopeasti Montevideoon, jonne pääosa romaanista sijoittuu. Ja tietysti koko kirja päätyi lukulistalleni Montevideon takia. Hyvää paikalliskuvausta, erityisesti vanhastakaupungista Ciudad Viejasta. Romaanin sisältö on käytännössä pelkkää tradecraftia, ei juuri ulkopuolisia henkilöitä tai muita rönsyjä. Mutta kohtuullisen nautinnollista silti, tai ehkä juuri siksi. Henkilöt jäävät melko ohuiksi, mutta juoni luistaa liukkaasti. Rogers kirjoittaa todella sujuvasti, kirja on hyvin nopealukuinen, vaikka pituutta on lähes 500 sivua. Paikalliset toimijat ja jopa jenkit jäävät statisteiksi, näyttää siltä että Montevideossakin kaikki pyörii KGB:n ja MI6:n ympärillä. Ei siis täysin uskottavaa, mutta viihdyttävää.
Lyhyehkö takauma Brysseliin ja Antwerpeniin 1950. Asioihin perehtynyt Rogers tietää, että KGB ei ollut vielä silloin KGB, mutta ei enää NKVD:kään. Rogers käyttää nimitystä MGB, joka lienee korrektein mahdollinen Stalinin loppuaikojen organisaatiomyllerryksissä. Mielenkiintoisena detaljina Rogers kertoo Izvestijassa olevasta uutisesta vuoden 1950 Sverdlovskin lentoturmasta, jossa kokonainen jääkiekkojoukkue kuoli. En usko, että asiasta kirjoitettiin Izvestijassa. De Koninckia selvästi juodaan Antwerpenin satamabaarissa, vaikka olutta ei nimetäkään. Pieni horjahdus mainita Hruštšev tässä kohtaa 1950 kulttuurielämän suojasään yhteydessä. Sehän alkoi vasta noin 1956. Todenmukaisempi viittaus Hruštševin asunto-ohjelmaan tähän aikaan, hänhän oli juuri silloin saapunut Ukrainasta Moskovaan.
Kaksoisagenttikiemuroita perusteellisesti Montevideossa, jopa Graf Spee mainitaan. Rogers ei varsinaisesti rakenna suspensea, lukijaa ei pidetä pimennossa. Tämä voi ärsyttää joitakin trillerifaneja, mutta selvästi Rogersin painotukset ovat harkitusti muualla. KGB:n tappajan alias-nimi mielenkiintoisesti Walter Becker, Rogers ei taida olla Steely Dan -faneja. Rogers lisää kierroksia tarinan kiertyessä kohti vääjäämätöntä ja vaikuttavaakin huipennusta. Todellakaan realismi ei ole romaanin vahvuuksia, mutta ei tämä mitään James Bondia ole. Lähempänä siis vaikkapa Deightonia kuin Flemingiä, tykkäsin kohtuudella, puutteista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti