Musiikki-innostukseni lopahti 1970-luvun puolivälissä, mutta ehdin kuulla Dr. Feelgoodin ensimmäiset hitit Roxette, She Does It Right, Back in the Night tuoreeltaan. Kovaa kamaa, varsinkin suhteutettuna aikakauden suosituimpaan tarjontaan. Kymmenkunta vuotta myöhemmin hankin sitten bändin levyjä ja 7.9.1988 näin bändin livenä Helsingin Tavastialla. Huikea keikka, yksi kovimmista silloin näkemistäni, ehkäpä vieläkin. Solisti Lee Brilleaux kuoli sitten yllättäen kuusi vuotta myöhemmin ja oletin tarun olleen siinä. Kitaristi Wilko Johnsonhan häipyi jo heti ensilevyjen jälkeen. Mutta niin vain bändi on edelleen hengissä, vaikka alkuperäisjäseniä ei enää yhtään mukana. Bändi on tullut 30 vuoden aikana vastaan usein, mutta eipä ole enää jaksanut kiinnostaa. Nyt huomasin Tiketin voucherin vanhenevan ja yhtyeen nykyinen inkarnaatio sattui esiintymään sopivasti Helsingissä. Mikäpä siinä, varmaan voucherin olisi voinut käyttää turhempaankin. Mutta ei odotukset siis korkealla olleet.
Satuin kävelemään G Livelabin ohi juuri klo 19, kun ovet aukesivat. Sisälle purkautui porukkaa pitkästä jonosta, keikka oli loppuunmyyty. Ei siis mitään mahdollisuutta päästä istumaan, joten painuin viereiseen Black Dooriin juomaan kaikessa rauhassa Makun caskia. Soitto piti alkaa klo 20 ja painuin sisään vasta 19:55. Sain tilattua Wood Brothersin IPAn ja orkesteri päräytti heti homman käyntiin. Onneksi vanhoja harmaapäisiä ukkoja. Pelkäsin, että kokoonpanossa olisi alkuperäisten roudareiden naapureiden lastenlapsia tms. Tarkemmin tutkien rumpali Kevin Morris, basisti Phil Mitchell ja kitaristi Gordon Russell ilmeisesti soittivat tuolla Tavastian keikalla. Ainostaan Brilleaux on siis vaihtunut Robert Kaneen. Kuiva ja tiukka saundi, soitto kyllä kulki hyvin, mutta samaa intensiivistä intohimoa Kane ei saanut syntymään kuin Brilleaux. Setissä oli liikaa uudempia täytekappaleita. Suurimmat klassikot kyllä tuli soitettua, mutta monta huippua silti puuttui. Hieman virkamiesmäinen suoritus kokonaisuutena. Encoreita ei tarvinnut kauaa odottaa ja ne olivat mahdollisimman kuluneet Riot In Cell Block #9 ja Route 66. Kyllähän tätä kuunteli mielellään, mutta ei mikään suuri elämys Tavastian show'n tyyliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti