1980-luvun puolivälissä asuin Oulun Linnanmaan sinisessä tornissa, opiskelijakämppä kahden hengen soluasunnossa. Kämppäkaveri Ari Korhosen huoneesta alkoi yhtenä iltana kantautua erittäin hyvää musiikkia. Ari oli saanut kaveriltaan pari levyä, joista oli tohkeissaan. Erityisesti hän kiihkoili Free Bird -nimisestä voimaballadista, joka vähitellen kiihtyi kolmen kitaran orgastiseksi ejakulaatioksi. Itse innostuin vielä enemmän Sweet Home Alabama -riffibiisistä, jossa selvästi vittuiltiin Neil Youngille. Young oli kanonisoitu sankari, omia suosikkejanikin, mutta musiikillisesti hän oli silloin täysin eksyksissä. Hyvää kamaa tuntui olevan paljon, seuraavaksi kuulin biisit Gimme Three Steps ja Whiskey Rock-a-Roller. Ikään kuin Rolling Stonesia, mutta parempaa. Olin edelleen myyttisen syvän etelän pauloissa. Creedence Clearwater Revival ja The Band olivat kertoneet lauluissaan etelästä, mutta nämä tyypit eivät olleet Kaliforniasta tai Kanadasta, he olivat autenttisia etelän ihmisiä. Olin täysin myyty ja aloin ottaa asiasta enemmän selvää. Samalla olin kuitenkin hieman katkera siitä, että en ollut aiemmin kuullut mitään Lynyrd Skynyrdistä. Levytykset olivat pääosin jo yli 10 vuotta vanhoja. Kävi ilmi, että olin missannut kokonaisen musiikkityylin, southern rockin. Arvelen, että Skynyrd ei ollut 1970-luvulla Heikki Harman, Jake Nymanin ja Jukka Haarman suosikkibändejä. Sitä ei soitettu Yleisradion rinnakkaisohjelmassa ja jäin paitsioon.
Heti kärkeen tietysti älysin, että kyseessä oli suurempikin tragedia kuin oma syrjäänjäämiseni. Skynyrdin pääasiallinen biisintekijä ja solisti Ronnie Van Zant oli kuollut lento-onnettomuudessa 1977. Samoin kuin uusi kitaristi Steve Gaines ja useita muita seurueesta. Bändi oli siis käytännössä jo historiaa. Bändin nimeä kyllä käytettiin vaihtelevissa kokoonpanoissa ja kesällä 1996 näin Skynyrdin livenä Järvenpään Puistobluesissa, sattumoisin samassa konsertissa kuin The Bandin jälkilämmitys. Edellispäivänä olin nähnyt Neil Youngin elämänsä vedossa Ruisrockissa. Skynyrd oli tässä vaiheessa kelpo bändi, mutta silti vain haalea muisto alkuperäisestä energiasta. Skynyrd-diggailuni sitten huipentui 2004, kun löysin Orange Parkista, Jacksonvillen kupeesta, Ronnie Van Zantin haudan. Ottaessani hautakivestä kuvaa paikalle kömpi armadillo, aito vyötiäinen. Pysäyttävä hetki monessakin mielessä. Oli myös epäselvää, oliko Van Zantin jäännökset edelleen tässä haudassa.
Olen nähnyt tämän 2018 valmistuneen Kijakin Skynyrd-dokumentin ennenkin, mutta en tullut silloin kirjoittaneeksi siitä. Rakenteeltaan suhteellisen perinteinen tarina, jossa Ronnie Van Zant ansaitusti ytimessä. Kameran kanssa kierrellään Jacksonvillessä bändin syntysijoilla ja kertojana enimmäkseen merkittävin elossa silloin ollut soittaja Gary Rossington. Van Zant ei ollut mikään mukava mies, mutta pystyi sanoituksissaan ja esityksissään välittämään etelän tuntoja hämmentävän tiheästi. Bändi hioi ja harjoitteli pitkään ennen kuin sai levytyssopimuksen New Yorkin hipin Al Kooperin kautta. Pitkän valmistelun takia ulos tuli heti täysin kypsää materiaalia. Kaksi ensimmäistä levyä ovat täysipainoisia klassikkoja, mutta kolmannella albumilla alkoi laatumateriaalia olla vähemmän. Ainoa ei-southerner soittaja, kalifornialainen kitaristi Ed King lähti sitten bändin kiertuesekoiluihin kyllästyneenä. Kahdella kitaralla tehty neljäs levy näytti jo päättävän orkesterin lennon, mutta uusi Oklahoman rekrytointi Gaines nosti yhtyeen uuteen nousuun ennen äkkirysäystä. Dokumentti sivuaa bändiin joskus liitettyä rasismia. Mustan musiikin vaikutteethan ovat selvät Skynyrdissä ja ainakin Van Zant diggaili kovasti Son Housen tapaisia sankareita. Paras todiste tästä on tietysti The Ballad of Curtis Loew. Etelävaltioiden lipun käyttö pistetään levy-yhtiön piikkiin, markkinointijippo. Dokumentissa on paljon materiaalia vuoden 1976 englantilaisesta Knebworthin festivaalista, jossa 120 000 katsojaa menee pähkinöiksi Skynyrdin edessä. Euroopassakin siis oli merkittävää suosiota ja oma tietämättömyyteni tuntuu entistäkin järkyttävämmältä.
Minullakin oli Arden ikäinen Ari Korhonen -niminen kaveri, eräs parhaista ystävistäni. Hän ei kylläkään ole sama henkilö kuin kaimansa, mutta tämän eteläisemmän Ari Korhosen lempimusiikkia oli mm. Lynyrd Skynyrd, Molly Hatchet ja 38 Special. Vaikka olimmekin parhaita kavereita, oma musiikkimakuni suuntautui toisaalle. Ari menehtyi syöpään jokunen vuosi sitten.
VastaaPoistaVäleissähän mekin, ratioamatöörit oomma pääasiallisesti pysyneet, 73 de OH7TI, saatana!
Poista