tiistai 5. syyskuuta 2023

Mick Herron: Slow Horses


 Olen tietysti törmännyt Mick Herroniin jo monessa yhteydessä, koska romaaneja on suomennettukin. Kirjailijaa on kiinnostavasti kuvattu John le Carrén työnjatkajaksi. Vähemmän kiinnostavasti on kuitenkin todettu hänen teostensa fokuksessa olevan vakoilumaailman tumpelot, epäonnistuneet hylkiöt. On myös korostettu Herronin romaanien koomisuutta. Siksipä olen tähän asti ohittanut tyypin. Eihän le Carré James Bondeista kirjoittanut, ei todellakaan, fokuksessa olivat vakoilun harmaat virkamiehet. Mutta ei komedia ollut le Carrén laji, Herronin tyylihän vaikutti olevan melkein Maxwell Smartia. Mutta lopulta jatkuva ylistys kypsytti, latasin Kindleen sarjan aloitusosan.


Herron on syntynyt 1963, kotoisin Koillis-Englannin Newcastlesta. Julkaissut neljä Oxford-dekkaria, joissa päähenkilönä Zoë Boehm. Slow Horses on vuodelta 2010, melkoisen kypsällä iällä siis julkaistu. Pääroolissa on kollektiivi, Lontoon Barbican-aseman vieressä Slough Housen toimistoa miehittävä MI5:n rangaistussiirtola. Jollain tavalla siis töpeksineet turvallisuusvirkailijat, joille ei ole annettu potkuja. Tehtävät ovat tylsää rutiinia ja johto odottaa heidän irtisanoutuvan itse. Varsin omaperäinen asetelma. Hylkiöitä johtaa ylipainoinen saastainen sika Jackson Lamb. Nimestä tulee mieleen muinaisen suomalaisen Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmasarjan henkilö Richard Lamm. Itse asiassa siinä sarjassa oli jotain samaa henkeä kuin Herronin romaanissa. Toiseksi päähenkilöksi kohoaa terrorismiharjoituksessa mokannut nuori River Cartwright, jonka isoisä on MI5-legenda. Siksi ei siis suoria potkuja.


Tapahtumien taustalla on Lontoon islamistiterroristien pommi-iskut 2005. Teksti on sujuvaa, mutta startti hitaanpuoleinen. Henkilöitä on paljon ja heitä esitellään perusteellisesti. Se on etukin, hahmoihin tulee arvoituksellista syvyyttä. Huumori on nokkelaa. Satiirinen ote on parhaimmillaan tässä vaiheessa, teräviä huomioita yleisestäkin toimistotyöstä. Vähitellen vauhti kiihtyy varsin toiminnalliseksikin. Hitchcockilaista suspensea esiintyy, luvut loppuvat usein cliffhangeriin. Syntyy mukavaa mielihyvää altavastaajien jallittaessa arrogantteja Regent's Parkin nilkkejä. Regent's Parkissa siis sijaitsee Herronin maailmassa MI5:n päämaja. Mutta ei komedian ja traagisuuden yhdistelmä ehkä aivan saumattomasti nivoudu. Hyvin miellyttävä lukukokemus kuitenkin ja erittäin koukuttavaa. Ei mikään mestariteos, mutta oikein lupaava. Pakkohan jatkoonkin on tutustuttava. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti