Tämä neonoir vuodelta 1962 pääsi aikoinaan ensikatsomalla yllättämään, kokemus oli suorastaan järisyttävä. En odottanut, että komedioihin leimautunut Edwards olisi päästänyt ulos näin ryhdikästä rikosdraamaa. Mustavalkoinen elokuva jäljittelee Hitchcockia, varsinkin Vertigoa ja Psychoa. Toisaalta se ennakoi poikkeuksellisen vahvasti Don Siegelin Dirty Harrya. Upeaa yöllistä avoautoajelua San Franciscossa, kaupunki on yksi leffan pääroolin esittäjistä. Suosikkinäyttelijäni, Hollywoodin kultakauden viimeisiä suuria kaunottaria, Lee Remick yhdessä parhaista rooleistaan. Noirin ydinkaudella Glenn Ford vaikutti hieman nöösipojalta, mutta tässä hän on parkkiintunut riittävästi FBI:n agentiksi. Visuaalisesti kikkailevaa, mutta ei liikaa, toimii hyvin. Ross Martin on jopa hyytävä murhaajana. Tarina on kompakti, meno intensiivistä, jopa kauhuleffan fiilistä. JFK:n kuva vilahtaa seinällä. Loppuhuipennus näyttävästi Candlestick Parkin baseball-stadionilla. Ei ensikohtaamisen tehoja tietenkään nyt, mutta oikein nautittava leffa ilman muuta.
Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
Joku nakyjaan ladannut youtubeen teravan version puolisen vuotta sitten, taytyy laittaa joulupyhien katsottava-listalle. Olihan Lee Remick parhaimmasta paasta, silloin kuin nayttelijoissa oli viela hohtoa ja karismaa, hieman kevyempina nayttelijattarina lisaisin joukkoon Stella Stevens ja Tuesday Weld, sitten tietty Remickin luokkaa oleva Eva Marie Saint.
VastaaPoista-Juha