Vajaat kolme vuotta sitten luin Gary Thackerin kirjan Hollannin futismaajoukkueesta 1970-luvulla. Ei ollut mikään kirjallinen mestariteos, mutta huippukiinnostava aihe tietysti. Nyt Thacker on julkaissut samantapaisen kirjan Ajaxin seurajoukkueesta 1970-luvulla. Osittain samaa materiaalia, mutta syvemmälle yksityiskohtiin Thacker menee, varsinkin Euroopan Cup -voittovuosiin 1971, 1972 ja 1973. Thacker ei ole erityisen sulava kirjoittaja ja tällä kertaa luettelomaisuus häiritsee vielä enemmän kuin aiemmassa teoksessa. Käytännössä noiden kausien jokainen Ajax-peli käydään läpi, kokoonpanot ja kaikki pelitilanteetkin. Eikä pelkästään europelit vaan Hollannin Eredivisien matsit ja jopa harjoitusottelutkin. Mitään erityisempää uutta Thacker ei kuitenkaan nähdäkseni tarjoa. Aikalaisista monet ovat tietysti kuolleet, mutta eivät läheskään kaikki. Avainhahmoista Thacker on päässyt haastattelemaan vain Ruud Krolia, mutta hänenkin tarinansa ovat varsin lakonisia.
Edellisessä kirjassa tuli selväksi, että Thacker arvostaa erityisesti Piet Keizeria ja Barry Hulshoffia. Sama linja jatkuu, Keizer on yksin teoksen kansikuvassa ja Hulshoff on fokuksessa muuten. Thackerin Ajax-taru ei lopu Cruyffin lähtöön syyskuussa 1973, ei edes CSKA Sofia -tappioon marraskuussa 1973, vaan Hulshoffin loukkaantumiseen helmikuussa 1974.
Thacker pyrkii alussa määrittelemään totaalvoetbalin. Korkea prässi ja suunniteltu pelipaikkojen vaihto. Ehkä se siinä konkreettisesti onkin, mutta tärkeämpää ehkä oli sittenkin henkinen asenne, jonka Michelsin seuraajaksi saapunut rento romanialainen Ștefan Kovács sai hiottua huippuunsa Michelsin tiukkapipoilun jälkeen. Thackerin parasta antia ehkä onkin Kovácsin maineen kohottaminen, yleensähän hänet on kuitattu vain onnekkaasti oikeaan aikaan ja paikkaan osuneeksi tusinatreenariksi. Michelsistä Thacker ei oikein uutta tuo esiin ja erityisen rutiinimaista on Ajaxin esihistorian taustoitus Jimmy Hoganiin, Jack Reynoldsiin ja Vic Buckinghamiin.
Lähes 10 vuotta Cruyffia vanhemmasta kärkimiehestä Sjaak Swartista Thacker piirtää varsin täyteläisen kuvan. Swart oli selvästi tärkeämpi hahmo kuin olen aiemmin ajatellut. Johnny Rep alkoi syrjäyttää häntä vasta loppukaudesta 1972-73. Swart lopetti 1973 eikä siis pelannut koskaan MM-lopputurnauksessa. Ei siellä pelannut Gerrie Mührenkään, mutta hänestä Thacker ei ole niin kiinnostunut, myyttinen peluri jää edelleen hämärän peittoon. Hieman yllättäen nuorempi veli Arnold näyttää saaneen säännöllisesti peliaikaa Kovácsin kaudella, vaikka ei finaaleissa pelannutkaan. Arnoldhan nousi suurempaan tietoisuuteen vasta 1978 päästessään maajoukkueeseen ja Ipswichiin. Sitten tietysti uran huikea kruunaus EM-kisoissa 1988.
Pari mielenkiintoista hajahuomiota nousee. Vuoteen 1969 asti Ajaxissa pelannut Anton Pronk kunnostautui kykyjenetsijänä. Thacker pistää Pronkin piikkiin sekä Jari Litmasen että Zlatan Ibrahimovicin. Krolin mukaan Mönchengladbachin Jupp Heynckes oli ehdolla Cruyffin seuraajaksi Ajaxiin 1973. Tällaisia varjoon jääneitä detaljeja odotin kirjalta enemmän, mutta niitä ei siis enempää irronnut.
Aiemman kirjan tapaan virheitä on taas Thackeriltä tekstiin jäänyt. Jopa saman tapauksen kohdalla. Nyt Thacker väittää Nico Rijndersin menettäneen tajuntansa marraskuussa 1971, kun se oikeasti tapahtui vuotta myöhemmin. Swart pelasi 1972 Euroopan Cupin finaalissa eikä istunut penkillä. Ronald Koeman ei tietenkään pelannut Pep Guardiolan valmennuksessa, vaan yhtä aikaa Barcelonassa. Vähemmän virheitä kuitenkin tällä kertaa huomasin.
Kiehtovasta aiheesta huolimatta varsin raskas ja puuduttavakin lukukokemus. Ottelutapahtumien tarkka lukeminen tekstinä ei ole kovin nautinnollista, ei edes näin legendaaristen pelien. Thackerin intohimoa ja ahkeruutta ei kuitenkaan ole syytä kyseenalaistaa, on hienoa että kirjoja tällaisista aiheista edelleen julkaistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti