Sonnisaaren peijaiset

Sonnisaaren marraskuinen hautajaispäivä valkeni synkkänä, kun saavuin Kajaanin rautatieasemalle. VR oli peruuttanut junan Ouluun ja yhteys korvattu bussilla. Olin myöhästyä siitäkin, kun pikkupakkasessa jäin aseman odotushuoneeseen. VR:n ilmoitusnäytön mukaan bussi oli lähtenyt Kuopiosta 7:30, mutta ei ollut arviota milloin se olisi Kajaanissa. Viime hetkellä ennen junan lähtöaikaa 9:17 kävin vilkaisemassa parkkipaikkaa, jossa olikin lähes täysi bussi starttaamassa kohti Oulua. Ehdin viime tingassa mukaan.

Sonnisaaren ensimmäisen oluen nimeäminen Juntuseksi tuli täytenä yllätyksenä toukokuussa 2015. Nyt Timo Kanniainen kertoi etukäteen panimon viimeisen oluen nimeksi tulevan Viimeinen Juntunen ja kehotti tulemaan paikalle julkistustilaisuuteen Leskiseen 2.11.2024 klo 12. Juhlallisuuksien painopiste olisi heti alussa, joten syytä olisi tulla ajoissa. Enempää yksityiskohtia en kuullut, mutta buukkasin siis junan Kajaanista Ouluun, joka olisi näppärästi perillä klo 11:25. Siksi tämä bussikorvaus tuli ikävänä yllätyksenä. Parissa tunnissahan välin ajaa, mutta bussi kiersi kaikkien välirautatieasemien kautta Kontiomäkeä ja Vaalaa myöten. Raksilan linja-autoasemalle saavuttiin tasan klo 12. Liukkaassa kelissä pysähdyin vielä jättämään repun matkalla olevaan hotelliin. Huone oli jo vapaana ja jouduin täyttämään vielä surullisenkuuluisan suomalaisen hotellikirjauslomakkeen. Lopulta olin Leskisen ovenkahvassa klo 12:15.

Baari oli täpötäynnä, väkeä kuin Tuiran asemalla. Viimeistä Juntusta ei ollut juhlaväelle annosteltu. Hännisen Tommi nyt sitten valutti ensimmäiset lasit Timolle, baaripäällikkö Matti Kelalle ja minulle. Ehdin vetää oluesta alustavat nuuhkaisut ja hörpyt, mutta oli heti siirryttävä esiintymislavan eteen, kun Timo alusti nopeasti peijaisten kulun ja esitteli viimeisen oluen taustoja ja nimen. Sanoinpa itsekin muutaman sanan pöllämystyneenä hämmentävästä kunniasta. Totesin lyhyesti viimeisten 10 vuoden olleen olutharrastajalle onnellista aikaan, kun Sonnisaaren oluiden laatuun on voinut poikkeuksetta luottaa. Taiteellinen kuva Timosta, Matista ja minusta nostamassa viimeisen oluen maljaa on Outi Kanniaisen ottama.

Sitten pääsin lopulta maistelemaan Viimeistä Juntusta vähän rauhallisemmassa tahdissa. Timo kysyi aiemmin vinkkejä mihin suuntaan alkuperäistä Juntusta kannattaisi tuunata. Totesimme, että hieman lisää vahvuutta ja enemmän hedelmäisyyttä voisi toimia, mutta ei sen isompaa. Tyyliksi vaihtui nyt IPA, mutta vahvuutta ei ole kovin paljoa enempää, 6,4 %. Päähumalana edelleen pihkainen Chinook, lisäksi Amarillo, Citra, Galaxy ja Azacca. Varsinkin viimemainittuhan on ehdottomia suosikkejani. Melkoisen samea olut, Timo näyttää itse kutsuvan olutta west coastin ja hazyn hybridiksi. Sitruksinen, herukkainen ja ananaksinen aromi nousee heti lasista. Tämä on se ratkaiseva lisäys, joka esikois-Juntusesta puuttui. Täyteläinen maltainen runko mäntyisellä pihkakerroksella ja tanakka peräkärry, jälkimaun katkeruus. On monimuotoinen, täyteläinen, tasapainoinen ja helposti juotava. Tuttua huippulaatua Sonnisaarelta. Haikeaa on, mutta kun johonkin on lopetettava, niin ainakin lopetusolut on erinomaista. 

Seuraavaksi peijaisten ohjelmassa oli musiikkiesitys. Hämmästyksekseni lauteille nousivat Sonnisaaren Timo Kanniainen, Niko Pesonen ja Timo Tyynismaa sekä kaksi muuta herrasmiestä. Bändi kertoi olevansa nimeltään Jäykät Sonnit ja musiikin tyylisuuntana australialainen punk. Esitys oli intensiivinen, äänekäs, kovalla asenteella tinkimättömästi vedetty, kaikin puolin vakuuttava ja kompaktin lyhyt. Sen verran kestoa oli kuitenkin, että Leskisen merisotaekspertti Jarmo Salovaara poistui paikalta epäillen saaneensa kuulovaurion. En saanut sanoista selvää, mutta luulin ensin biisien olleen omia. Myöhemmin kävi ilmi, ettei näin ollut, esitys koostui australialaisen Stiff Richards -bändin teoksista. Sonnisaaren henkilöt kiistivät olevansa siirtymässä täysipäiväisesti musiikin pariin. 

Tämän jälkeen katkeranmakeat bileet jatkuivat vapaamuotoisemmissa merkeissä. Tuttuja ei ollut itselleni niin paljoa kuin Leskisen vuosijuhlissa ja se on ehkä tervekin merkki. Kyllähän baarin asiakaskunnan on syytä uudistua 10 vuoden aikana. Paljon tuli tuttuja jututettua, mm. yllättävän monia entisiä päivätyökollegoja. Leskisessä oli tarjolla myös Hagströmin Wee Heavya, jonka laadukkuuden ehdin varmistaa täälläkin. Jossain välissä kävin myöhäisellä lounaalla Zivagossa Suvin ja Janin kanssa. Siellä oli ruokajuomaksi sopivasti Sonnisaaren Pehkolassa Jyräätä.

Lounaan jälkeen palasin Leskiseen, jossa väkeä riitti tasaisesti pitkin iltaa. Viimeistä Juntusta tuli juotua lisää ja tuli todellakin vakuututtua sen erinomaisuudesta. Oluen nimi on dramaattinen, mutta eihän minulla itselläkään ole jälkeläisiä, joten olen myös tavallaan lajini viimeinen. Muutakin mielenkiintoista juotavaa olisi tietysti ollut Leskisen tarjonnassa, mutta päätin nyt keskittyä juhlajuomaan, jota on tulossa ainakin Helsingin Juovaan ja Sonnisaaren panimokauppaan growlerissa. Surullista, että Sonnisaari loppuu, mutta mikään ei ole lopullista. Kuningas on kuollut, mutta elämä jatkuu. Sonnisaaren avainhenkilöt eivät ole poistumassa toimialalta. On olemassa Vaahtomeri Oy, jossa heitä on mukana. Toivottavasti tarina jatkuu uudessa muodossa. Oulu, Oluthuone Leskinen, 2.11.2024.