sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Jonathan Wilson: Angels With Dirty Faces



Argentiinalainen jalkapallo oli esteettisessä aallonpohjassaan, kun aloin seurata kansainvälistä jalkapalloa 60/70-lukujen vaihteessa. Argentiinalaiset oli leimattu eläimiksi vuoden 1966 MM-kisoissa, kun kapteeni Antonio Rattin kieltäytyi lähtemästä kentältä ulosajon seurauksena neljännesfinaalissa isäntiä vastaan. Silloin ei värikortteja heiluteltu ja tilannetta on jälkeenpäin tulkittu väärinkäsitysten summaksi. Todellista kenttäväkivaltaa nähtiin sitten argentiinalaisten taholta myöhempinä vuosina silloin merkittävänä pidetyssä Intercontinental Cupissa. Argentiinalaisjoukkueet Racing, Estudiantes ja Independiente potkivat surutta Euroopan Cupin voittajia. Peru jopa pudotti Argentiinan vuoden 1970 MM-lopputurnauksesta, tapaus on ainoa turnauksen historiassa. 

Vuoden 1974 MM-kisoissa näin sitten pari Argentiinan peliä ilman suuria ennakko-odotuksia. Joukkue oli varsin iäkäs, mutta pelasi siististi. 19-vuotias Mario Kempes oli mukana, mutta hänen otteissaan ei vielä ollut supertähden piirteitä. Joukkue ei suurta vaikutusta tehnyt, mutta mieleen jäi parhaiten Rene Housemanin, Carlos Babingtonin ja Miguel Angel Brindisin taitavuus. En tiennyt sitä silloin, mutta nämä kolme olivat tähtipelaajia Cesar Luis Menottin valmentamassa Huracanissa, joka sensaatiomaisesti ja tyylikkäällä modernillä pelillä 1973 oli voittanut maan mestaruuden. Babingtonista ja Brindisistä ei sittemmin enää paljoa kuultu, vaikka molemmat pelasivat jatkossa Euroopassa. 20-vuotias Houseman oli neljä vuotta myöhemmin kotikisoissa mukana, mutta rajoitetussa roolissa vaihtomiehenä ja ura hiipui nopeasti alkoholismiin heti sen jälkeen. Menottista kuitenkin kuultiin sittemmin sitäkin enemmän.

Vuoden 1976 Euroopan Cupin finaalissa St. Etiennen argentiinalainen puolustaja Osvaldo Piazza teki suuren vaikutuksen ja Piazza olikin Kempesin ohella ainoa Euroopassa pelaavista, jonka Argentiinan maajoukkuevalmentajaksi kohonnut Menotti halusi joukkueeseensa kotikisoihin 1978. Piazza kuitenkin kieltäytyi tulemasta. Kun sitten näin Argentiinan pelaavan kisojen avausmatsissa Unkaria vastaan, olin nähnyt aiemmin vain Kempesin. Tykkäsin kuitenkin Menottin joukkueen tyylistä kisoissa, vaikka kannustinkin useimmissa otteluissa (hävinnyttä) vastustajaa, kuten Unkaria, Ranskaa ja finaalissa Hollantia. Näiden kisojen jälkeen olen aina arvostanut argentiinalaista pelityyliä, vaikka koskaan en mikään fani ole ollutkaan. Ja, nähtyäni molempien pelaavan, pidän Diego Maradonaa parempana kuin Peleä. 

Jonathan Wilson on nyt saanut aikaan eeppisen teoksen Argentiinan jalkapallohistoriasta. Wilson on ehkä jalkapallokirjailijoiden kuningas tällä hetkellä, mies on kirjoittanut useita teoksia englantilaisestakin jalkapallosta, mutta niitä en ole lukenut. Sen sijaan hänen analyysinsä kommunismin aikaisen Itä-Euroopan jalkapallosta, Behind the Curtain, on kirkas timantti, tästä aiheesta ei ole englanniksi kirjoitettu lähellekään samaa tasoa yhtään mitään. Vielä parempi on jalkapallon taktiikkaan pureutuva Inverting the Pyramid, joka saattaa olla kaikkein paras kirja jalkapallosta. Piste. 

Uudessa teoksessa on yli 500 sivua ja Wilson kertoo alkusanoissaan tavoitteenaan olleen argentiinalaisen jalkapallon täydellisen haltuunoton ohella syvääluotaava analyysi koko Argentiinasta; poliittisesta, yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta näkökulmasta. Kova lupaus, mutta Wilsonin track recordilla on kanttia paukutella henkseleitä, mies on asunutkin pitkään Argentiinassa. Itseäni kiinnosti etukäteen erityisesti Argentiinan jalkapallon todellinen kultakausi 1940-50 -luvuilla, jota en tietenkään päässyt todistamaan ja josta olen lukenut hajanaisia, mutta äärimmäisen kiehtovia kuvauksia. Homma kiteytyy kahteen legendaariseen hyökkäysviisikkoon, 1940-luvun River Platen La Máquinaan (Juan Carlos Muñoz, José Manuel Moreno, Adolfo Pedernera, Ángel Labruna, Félix Loustau) ja vuonna 1957 Copa American voittaneen maajoukkueen hyökkäyspäähän (Omar Oreste Corbatta, Antonio Angelillo, Humberto Maschio, Omar Sivori, Osvaldo Cruz), jonka nimitys oli Ángeles con caras sucias, viittaus vuoden 1938 Cagney & Bogart -leffaan Likakasvoiset enkelit. Siis Angels With Dirty Faces, Wilsonin valinta Argentiinan jalkapallohistorian nimeksi.

Wilsonin kirja etenee no-nonsense -hengessä kronologisesti. Startti ensimmäisten eurooppalaisten saapuessa Plata-joen suulle 1500-luvulla, mutta nopeasti siirrytään 300 vuotta brittien tuodessa jalkapallon seudulle. Argentiinan kansallinen identiteetti on horjuva, Wilson ei liikaa korosta ympäristötekijöitä, fokus pysyy ihailtavasti koko ajan jalkapallossa. Silti konteksti seuraa koko ajan hallitusti mukana. Alkuvaiheisiin ei paljoa keskitytä, ensimmäinen huipentuma on Argentiinan maajoukkueen traagiset tappiot rioplatense-derbyissä Uruguaylle Amsterdamin olympialaisten finaalissa 1928 ja sitten ensimmäisessä MM-finaalissa Montevideossa 1930. Uruguaysta tulee jalkapallon suuri eeppinen varhainen taru, kun taas Argentiina jää statistiksi, vaikka pelit ovat pienestä kiinni.

Argentiina sulkeutuu 1930-luvulla, maailmanlaajuinen lama ei pure siellä täysin, omavaraisuus alkaa näyttää mahdolliselta, maa sulkeutuu kuplaan. Poliittisesti tilanne on epävakaa, sotilaat vaihtavat hallituksia, demokraattisia vaaleja käydään seuraavan 50 vuoden aikana vain satunnaisesti. Jalkapallon suosio lisääntyy dramaattisesti, mutta kaikki huomio kohdistuu kotimaiseen peliin. Ammattilaisuus lanseerataan, huikeita kansikuvia viljelevä El Grafico kohoaa ehkä jalkapallohistorian legendaarisimmaksi painotuotteeksi, vakiintuu viisi suurta seuraa Buenos Airesista: Boca Juniors, River Plate, Racing, Independiente ja San Lorenzo. Argentiina osallistuu edelleen (menestyksekkäästi) Copa Americaan, mutta MM-kisoihin lähtee 1934 vain amatöörejä, jotka putoavat yhden pelin jälkeen. Syntyy ensimmäiset argentiinalaiset supertähdet, kookas sentteri Bernabe Ferreyra ja alempana pelaava pelintekijä Antonio Sastre. Vähintään samaa tasoa on paraguaylainen Independienten maalinsylkijä Arsenio Erico, mutta hänet Wilson ohittaa nopeasti. Myyttinen unkarilainen teurastaja Imre (Emérico) Hirschl tuo tonavalaisia taktisia ajatuksia River Platen valmentajana, keskikentältä laskeutuu yksi mies kolmanneksi puolustajaksi. Painopiste on kuitenkin taidossa ja itseilmaisussa. Syntyy ensimmäinen argentiinalainen elämää suurempi pelaaja, José Manuel Moreno.

Moreno murtautuu River Platen miehistöön jo 30-luvulla, mutta varsinainen loisto syntyy kun ympärille rakentuu La Máquina, kone, 40-luvun alussa. Peli ei ole negatiivisessa mielessä konemaista, mutta viiden pelaajan yhteispeli luistaa kuin hyvin öljytty kone. Taktisesti ei mitään uutta, mutta taitotaso ja luovuus on jotain ennennäkemätöntä. Wilson joutuu tietysti luottamaan epäsuoriin lähteisiin, mitään filmimateriaalia ei taida olla säilynyt Morenon ja kumppaneiden pelistä. Moreno oli suuri boheemi myös elämäntavoiltaan, arvellaan hänen kohonneen Maradonaakin suuremmaksi, jos hän olisi paneutunut enemmän harjoitteluun. Sekä Morenon että Pelen kanssa pelannut uruguaylainen Walter Gomez pitää Morenoa parempana. 40-luvulla ei pelata MM-kisoja, Argentiina pysyy kuplassaan. Vuonna 1946 valtaan noussut Juan Peron estää Argentiinan osalllistumisen MM-kisoihin Brasiliassa 1950. Olisi liian suuri riski mittauttaa Argentiinan taso globaalilla tasolla, parempi tuudittautua omaan paremmuuteen eristäytyneisyydessä. Englantihan harrasti samaa politiikkaa tähän asti, mutta lähti sitten Brasiliaan ja hävisi heti USA:lle. Tässä vaiheessa Brasilia on kehittynyt Argentiinan päävastustajaksi, mutta hämmentävästi MM-kullan viekin vanha vainooja Uruguay.

Alfredo Di Stefano on yksi jalkapallon suurimmista pelaajista, mutta Wilson ohittaa hänet nopeasti, ja aivan oikeutetusti. Mies debytoi 1945 River Platessa 19-vuotiaana, teki 1947 kuusi maalia Argentiinalle yhtä monessa ottelussa Ecuadorin Copa Americassa, mutta lähti 1949 Kolumbiaan Argentiinan pelaajalakon seurauksena. Hän ei pelannut koskaan enää Argentiinassa ja jäi argentiinalaisessa jalkapallohistoriassa marginaalihuomautukseksi. Kolumbiaan lähti satoja argentiinalaisia, Di Stefanon ohella mm. La Maquinan 30-vuotias Adolfo Pedernera ja uusi keskikenttätähti Nestor Rossi. 50-luvun alussa Argentiina alkoi hieman avautua Eurooppaankin päin ja pelasi kaksi tasaista harjoitusottelua Englantia vastaan. Vuoden 1954 MM-kisoihin Peron ei silti vieläkään päästänyt joukkuetta.

Di Stefanoa lukuunottamatta suurin osa tähdistä palasivat Kolumbiasta ja kultakauden huipentuma syntyi 1950-luvun puolivälissä. Vielä yksi lahjakas sukupolvi kuoriutui, ehkä kaikkien aikojen kovin. Loisto oli lyhytikäinen, mutta sitäkin kirkkaampi. Kaikki kulminoitui Copa Americassa Perussa 1957. Hyökkäyspeli sujui viisikolla Corbatta-Maschio-Angelillo-Sivori-Cruz ennennäkemättömällä taidolla ja tehokkuudella, ratkaisevassa ottelussa äärimmäisen vahvaksi kohonnut Brasilia kaatui 3-0. Wilson on päässyt haastattelemaan kolme vuotta sitten 80-vuotiasta Maschiota, joka piirtää teräviä muistikuvia kisoista ja Racing-seuratoveri Corbattasta, joka oli lukutaidoton ja tuhoutui alkoholismiin hyvin samalla tavalla kuin brasilialainen aikalaisensa Garrincha. Omar Sivoria Wilsonin teksti ei erityisemmin korosta, mutta 21-vuotiaassa harhauttajaihmeessä oli paljon samaa kuin Maradonassa. Ura oli loistava sittemmin Italiassakin, valinta Euroopan parhaaksi 1961, mutta aivan kaikkea potentiaaliaan Sivori ei saanut ulosmitattua. Retrospektiivisesti katsottuna Sivori on mielestäni samaa tasoa kuin Moreno, Di Stefano, Kempes, Maradona ja Messi. 

Tässä vaiheessa Peron oli jo syösty vallasta ja Argentiina päätti lopulta lähteä MM-kisoihin Ruotsiin 1958. Itseluottamus oli edelleen raudanluja, joukkue lähti ainakin omasta mielestään kisoihin ennakkosuosikkina, vaikka koko hyökkäystrio Maschio-Angelillo-Sivori oli rekrytoitu Italiaan ja he eivät enää koskaan pelanneet Argentiinan paidassa vuoden 1957 jälkeen. Romahdus oli sitten sitäkin hurjempi. Alkulohkon ratkaisevassa pelissä Helsingborgissa Tshekkoslovakia murjoi Argentiinan 6-1. Se on edelleen Argentiinan suurinumeroisin tappio. Hyökkäyskolmikon puuttuminen ei kaikkea selitä, sillä millään B-miehistöllä Argentiina ei turpeeseen survoutunut. Kentällä olivat carasucias-laiturit Corbatta ja Cruz, pelinjohtajana Nestor Rossi, kärjessä 39-vuotias La Maquinan Labruna, maalivahtina suuri legenda Amadeo Carrizo, valmentajana MM-kisojen 1930 maalikuningas Guillermo Stabile. 

Helsingborg mullisti argentiinalaisen jalkapallon. Syntyi anti-futbol, se likainen väkivaltainen peli, johon sitten itsekin tulin törmäämään toistakymmentä vuotta Helsingborgin jälkeen. Itseilmaisu, mielikuvitus, luovuus ja taitavuus jäivät taka-alalle, keskityttiin puolustukseen, eurooppalaiseen kyyniseen taktiseen peliin, haettiin jopa harkitusti pelin säännöistä porsaanreikiä, joita sitten häikäilemättömästi hyödynnettiin. Tämä tapahtui paradoksaalisesti samaan aikaan, kun Brasilia juhli Ruotsissa ylivoimaista MM-voittoa juuri sellaisella taitopelillä, jota Argentiinassa oli hiottu 30 vuotta. 

Wilsonin kuvaus 1950-luvun lopulle ei ole pettymys, mutta ehkä enemmän odotin. Lisäinformaatiota tuli, mutta enemmänkin olisi voinut toivoa. Teksti on sujuvaa ja selkeää, mutta hieman persoonatonta. Wilsonin ote syvenee, kun saavutaan anti-futbol -kauden alkuun. Päähenkilöitä on edelleen elossa ja Wilson räväyttää heti kärkeen kaikkien inhoaman sentteripaskiaisen Jose Sanfilippon ja kaikkien ihaileman tähtipakin Silvio Marzolinin haastattelut. 

Anti-futboliin ei Wilson paljoa käytä tilaa, mutta antaa synninpäästön vuoden 1966 "eläimille". Käänne parempaan tapahtui sitten viimeistään 1973 Menottin valmentaman Huracanin menestyksen myötä. Tyyli ei ollut vanha klassinen La nuestra La Maquinan ja Carasucian tapaan, taito ja luovuus otettiin sieltä, mutta yhdistettynä fyysisyyteen. Vuoden 1974 MM-kisoissa se ei vielä näkynyt, Hollanti voitti Huracan-vaikutteisen Argentiinan toisella kierroksella 4-0. Kisojen jälkeen Menotti nimettiin maajoukkueen valmentajaksi ja hän rakensi kotikisoihin voittavan joukkueen. Muu yhteiskunta oli täydessä kaaoksessa Peronin väkivaltaisen paluun jälkeen huipentuen Videlan sotilaskaappaukseen 1976. Wilson ei lämpene Peru-ottelun lahjontaväitteille ja toteaa Hollannin hävinneen finaalin pikemmin huonolla tuurilla kuin tuomaripelillä. Ehkäpä niin ja Menottin Fillol-Passarella-Ardiles-Kempes -ryhmä oli parempi kuin ehkä aikalaiset tuoreeltaan näkivät, tähän joukkoon lasken itsenikin. 

Wilson tuo hyvin esiin myös Menottin hylkimät huippulahjakkuudet, seurajoukkueissaan loistaneet kymppipelaajat Independienten Ricardo Bochinin ja Riverin Norberto Alonson. Muuten argentiinalaista jalkapalloa hallitsi vuoden 1978 jälkeen Diego Maradona, niin Wilsoninkin kuvauksessa. Menottin jälkeen 1982 maajoukkuevalmentajaksi nousi Estudiantesin anti-futbolin kaikkein niljakkain roisto Carlos Bilardo. Koko 80-luvun Argentiina jakautui menottisteihin ja bilardisteihin. Aivan 60-luvun lopun törkeyksiin Bilardo ei maajoukkuetta vienyt, vaikka 1990 jo aika lähellä oltiinkin. Bilardolla oli kuitenkin taktista silmää ja hän on yksi 3-5-2 -systeemin keskeisistä kehittäjistä. Kovin paljon uutta tietoa Wilson ei enää tästä vaiheesta löydä, mutta itselleni tuli yllätyksenä, ettei Passarellan vetääntyminen MM-ryhmästä 1986 johtunutkaan loukkaantumisesta. Wilsonin mukaan tiukkapipoinen itsekurikimppu Passarella riitaantui muiden pelaajien, lähinnä Maradonan ja Valdanon kanssa. 

Hämmentävin uusi tieto Wilsonin kirjassa on Tomas Carlovich, jota monet näköjään pitävät yhtenä Argentiinan kaikkien aikojen parhaana pelaajana. En ole koskaan kuullut hänestä. Ujo keskikenttäpelaaja pelasi lähes koko uransa alasarjoissa Rosarion kolmosjoukkueessa Central Cordobassa. Maine perustuu pääosin harjoitusmatsiin 1974, jossa Rosario XI kaatoi Argentiinan MM-joukkueen ja Carlovich nöyryytti useaan otteeseen mm. pakkilegenda Francisco Sa'ta. 

90-luvulla Marcelo Bielsa kehitti kolmannen argentiinalaisen taktisen suuntauksen yhdistämällä Menottin luovuuden ja Bilardon taktisen harkinnan. Mukaan tuli vielä keskittynyt prässäyspeli. Bielsa ehti saada menestystä Rosariossa Newell's Old Boysissa ennen maajoukkuenimitystä 1998. Sitä ennen nähtiin Maradonan joutsenlaulu ja tuhoutuminen 1994 USA:n kisoissa. Daniel Passarellan valmentama ryhmä pelasi hyvin Ranskassa 1998, mutta Dennis Bergkampin unelmamaali romutti toiveet neljännesfinaalissa. Argentiinan talous romahti totaalisti vuosituhannen alussa ja Bielsan joukkue juuttui sensaatiomaisesti alkulohkoon Aasian kisoissa 2002.

Wilsonin kuvaus muuttuu 2000-luvulla hieman rutiinimaisemmaksi ja itseänikään ei uusi historia erityisemmin kiinnosta. Argentiina tuotti edelleen huippupelaajia tasaisesti, lajinsa viimeinen klassinen enganche Juan Roman Riquelme oli roolissa ehkä paras koskaan. Ja sitten Lionel Messi ehkä kaikkein suurin pelaaja ylipäätään. Messi ei kuitenkaan koskaan ole pelannut Argentiinassa muutettuaan jo 13-vuotiaana. Messin kolmessa MM-turnauksessa Saksa on aina ollut esteenä. Jonkinlainen huipentuma oli 6-0 -voitto Serbiasta 2006, siinä ottelussa kiteytyi argentiinalaisen pelitavan parhaat puolet. Argentiinalaiset seurajoukkueet voittavat edelleen maanosan Libertados-mestaruuksia ja katsojaluvut ovat korkeita, mutta silti kulttuuri on näivettymässä. Wilsonin loppulauseeksi jää "Argentinian football has become something that is played elsewhere".  

Ehkä Wilson haukkasi liian suuren palan. Politiikka ei sittenkään nivoudu luontevasti jalkapallokulttuuriin. Wilson kertaa lähinnä ylätason hallitusvaihdokset, mutta ote argentiinalaiseen arkeen jää ohueksi, tietysti ymmärrettävääkin pääosin ulkoisen tarkkailijan näkökulmasta. Loppupuolen turnaukset käydään läpi hieman luettelomaisesti. Silti äärimmäisen kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu teos.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti