sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Adrian McKinty: I Hear the Sirens in the Street

McKintyn kakkososa Sean Duffy -sarjasta vuodelta 2013. Tämänkin nimi on Tom Waits -sitaatti, mutta ei suoraan laulun nimi niin kuin avausosa Cold Cold Ground. I Hear the Sirens in the Street on rivi vuonna 1978 ilmestyneen Blue Valentine -levyn kappaleesta A Sweet Little Bullet from a Pretty Blue Gun. On huhtikuu 1982 Belfastissa, sisällissodan kaltainen tilanne jatkuu Pohjois-Irlannissa, mutta ei yhtä intensiivisesti kuin edellisenä vuonna edelliskirjan tapahtumien aikaan. Silti pommeja räjähtelee päivittäin eri puolilla provinssia ja Duffy tarkastaa joka aamu BMW:nsä alustan pommien varalta. Duffy on RUC:n, siis Royal Ulster Constabularyn, katolinen rikostutkija. Pohjois-Irlanti on selvinnyt ensi kertaa George Bestin peliuran aikana jalkapallon MM-kisojen lopputurnaukseen Espanjaan. Mutta kaikkien aikojen brittipelaaja Best on jo melkein 36-vuotias eikä ole pelannut huipulla 10 vuoteen. Silti spekulaatiot alkoholisoituneen Bestin mukaanotosta käyvät kiivaina. Yllättäen Argentiina aloittaa Falklandin sodan, brittiarmeijan joukkoja lähetetään Pohjois-Irlannista Etelä-Atlantille ja IRA näkee tilaisuutensa tulleen. Satuin olemaan juuri tähän aikaan kokelaana Kainuun Prikaatissa, mutta täytyy myöntää, että olin lähinnä huolestunut siitä, pystyykö Argentiina puolustamaan täysipainoisesti Espanjassa maailmanmestaruuttaan uuden ilmiömäisen tähtensä Diego Maradonan johdolla. 

McKintyn romaani alkaa loistavasti ja jännite säilyy tiheänä noin 100 sivua. Ehdin oppia pari uutta sanaakin, Pohjois-Irlanti on Euroopan pahin kakistokratia ja englannin kielen sana perse tarkoittaa tummaa siniharmaata. The grey snow clouds turned perse and black. Duffyn tiimi tutkii amerikkalaisen Normandia-veteraanin murhaa vakuuttavasti kuvatussa kontekstissa. Omituiseen yhteensattumaankin törmäsin. Romaanissa esiintyy Larnen satamakaupungissa Dougherty-niminen poliisi. Äskettäin lukemassani John McFetridgen Black Rockissa montrealilaisen päähenkilö Eddie Doughertyn isän juuret olivat Larnessa. Paul McCartneyn ja Stevie Wonderin Ebony and Ivory todetaan tuoreeltaan vuosisadan heikoimmaksi musiikkiteokseksi. 100 sivua rullaa siis hienosti. Sitten McKinty harmittavasti jämähtää vatvomaan samoja kuvioita. Vähitellen tarinan keskiöön alkaa vääntyä John DeLorean, joka on sijoittanut urheiluautotehtaansa Belfastin liepeille. Selvä huolimattomuusmokakin löytyy, Duffy varaa Bostonin lennon Heathrow'sta, mutta nouseekin koneeseen Shannonista. Loppukuvion McKinty rakentaa nyt taidolla, selvää petrausta Cold Cold Groundin jälkeen. Ei vieläkään mestariteos, mutta erittäin miellyttävä romaani kuitenkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti