keskiviikko 12. elokuuta 2020

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Ten

Viimeinen nide Kari Ylänteen lahjoittamista Blizzardeista, tämä ilmestyi syyskuussa 2013. Hyvää settiä edelleen, paljon ultramielenkiintoista kamaa. Huikeimpana ilman muuta Michal Petrákin artikkeli ja haastattelu prahalaisesta taksikuskista Rudolf Kučerasta. Kyseessä on ehkä Tšekkoslovakian lupaavin pelaaja, hänestä odotettiin jälkiviisaasti ajatellen jopa Johan Cruyffin kaltaista supertähteä, varmasti ainakin vähintään samaa tasoa kuin naapurimaiden 1960-luvun huippulegendat Włodzimierz Lubański ja Flórián Albert. Törmäsin ensi kerran Rudolf Kučeraan 1980 hankittuani Eric Battyn toimittaman International Football Book no. 22:n, jossa oli mukana Ivo Janeckan artikkeli Tšekkoslovakian kunniakkaasta jalkapallohistoriasta. Janecka kuvasi Dukla Prahan 1960-luvun alun joukkuetta, jossa Kučera oli kirkkain tähti. Janecka oli kuitenkin epätarkka, Kučera ei menettänyt Chilen MM-kisoja 1962 saatuaan päävamman Euroopan Cupin matsissa Górnik Zabrzea vastaan. Kučera ei päässyt MM-kisoihin saatuaan polvivamman merkityksettömässä Duklan pelissä alasarjajoukkuetta vastaan.  Tšekkoslovakia päätyi kisoissa finaaliin ja Kučeran avulla olisi saattanut jopa yllättää ilman Peleä pelanneen Brasilian. Kučera palasi kentille, mutta ura loppui vasta 21.11.1963, kun mies ponnisti keskitykseen Górnik Zabrzea vastaan ja pää osui puolalaispuolustaja Stanisław Oślizłon kyynärpäähän. 23-vuotias Kučera ei pelannut sen jälkeen enää koskaan. Musertava tragedia. Sivumennen sanoen John F. Kennedy ammuttiin seuraavana päivänä. Haastattelussa Kučera vaikuttaa melankoliselta, mutta ei kuitenkaan katkeralta. Elämässä voi käydä näin. 

Muutakin kiintoisaa löytyy. Fatih Terimin haastattelu avaa Turkin nousua huippumaiden joukkoon 1990-luvulla. Uiguurien synkkää tilannetta Kiinassa valotetaan alueen jalkapallotoiminnan kautta, peli on suosittu sielläkin, ehkä uiguureilla olisi sukulaiskansojen kautta parempaakin futisperinnettä kuin surkeasti tällä alalla menestyneillä kantakiinalaisilla. Simon Kuper muistelee värikkäästi vuoden 1988 EM-kisojen semifinaalia Hampurissa, jossa Hollanti lopulta sai revanssin MM-finaalitappiosta Länsi-Saksalle 1974 ja ehkäpä samalla toisen maailmansodan miehityksestäkin. Huvittavasti Kuper kuvaa, kuinka matsi ei kiinnostanut saksalaisia erityisemmin. Puolustuspäässä pelannut vähemmän muistettu Uli Borowka näyttää ajautuneen myöhemmin alkoholistiksi. Vukovarin suuren pojan Siniša Mihajlovićin ristiriitaista hahmoa itse Wilson yrittää vangita vähemmän terävästi. Jostain syystä maestro Wilson tuntuu olevan Blizzardin artikkeleissa jotenkin vaisumpi kuin muissa kirjoituksissaan. 

Aleksandar Hemon herkistelee katufutiksen romanttisuudella ja nostaa esiin Jugoslavian superlegendan Safet Sušićin vanhemman veljen Sead Sušićin vaiheet. Täytyy myöntää, että tästä veljestä en ollut kuullutkaan, vaikka Sead näkyy pelanneen yhden matsin Jugoslavian maajoukkueessakin 1977. Toinen jugo-kirjoittaja Aleksandar Holiga muistelee Hajduk Splitin suuruusajan valmentajan Tomislav Ivićin hulppean uran suurinta pettymystä 1980, kun viimeisen päälle viritetty Hajduk ei pystynyt nujertamaan Euroopan Cupin neljännesfinaalissa Hamburger SV:tä. Anthony Clavanen artikkelissa David Peace esittelee Bill Shankly -kirjaansa Red or Dead, joka ehkä pitäisi ottaa lukulistalle. Shanklyn uraa vertaillaan aikalaisiinsa Busby, Revie, Stein ja Clough. Rory Smith harmittelee globalisaatiota ja rautaesiripun romahtamista. Enää ei Länsi-Euroopan huippujoukkueet ylläty takavuosien tapaan, kun idästä saapui Dynamo Kievin, Dynamo Tbilisin, Steaua Bukarestin ja Crvena Zvezda Belgradin tapaisia superryhmiä. Idän lahjakkuudet imaistaan länteen nyt jo varhaisessa vaiheessa. Smith arvailee, että vastaavia lahjakkuuksia piileskelisi nyttemmin Afrikassa tai Meksikossa, mutta eipä tunnu kovin uskottavalta. 

Miguel Delaney pureutuu Greatest Games -sarjassa Euroopan Cupin finaaliin 1963, jossa Milan tyrmäsi kaksi edellistä finaalia voittaneen Benfican Wembleyllä. Tässäkö oli se hetki, kun kyynisyys jyräsi romantiikan? Delaney tarkentaa vielä fokuksen ottelun 59. minuutille, kun Milanin kriminaali laitapelaaja Pivatelli katkaisi Benfican luovan johtajan Mario Colunan jalan. Aika vakuuttava kertomus. Tätä ennen kaikki Euroopan Cupit oli voittanut innokkaasti hyökännyt positiivinen joukkue, eli Real Madrid ensin viisi kertaa ja Benfica sen jälkeen. Nereo Roccon valmentama Milan ei ollut mikään Herreran catenacchio-Inter, joukkueessa oli Altafinin ja Riveran kaltaisia taiteilijoita, mutta kieltämättä ero Benficaan oli varsin selvä. Hillitymmällä taktiikalla Milan hoiti homman ja jalkapallo ei ollut enää koskaan entisensä. Upea kirjoitussarja siis taas kerran ja kyllähän tässä nälkä jää. Jotenkin pitää yrittää saada käsiin myöhempiäkin Blizzardeja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti