sunnuntai 23. toukokuuta 2021

David Tossell: All Crazee Now


 David Tossellin uuden kirjan nimi lainaa Sladen hittibiisiä ja kansikuvassa Billy Bremner ja Kevin Keegan vaihtavat iskuja Wembleyllä Charity Shield -matsissa elokuussa 1974. Tällaista kirjaa en voi vastustaa mitenkään. Kyseessä on eeppisen mittava katsaus englantilaisesta jalkapallosta 1970-luvulla. Tossell pitää tuota Wembleyn matsia koko vuosikymmenen käännekohtana. Englannin skeneä vuosikymmenen alun hallinneen Leeds Unitedin Don Revie oli siirtynyt maajoukkuevalmentajaksi ja Leedsin johdatti ensimmäiseen otteluunsa Brian Clough, joka vihasi Leedsiä. Vastassa oli Malcolm "Supermac" Macdonaldin Newcastle Unitedin toukokuun FA Cup -finaalissa muistettavasti murskannut Liverpool, jonka legendaarinen valmentaja Bill Shankly oli yllättäen myös ilmoittanut lopettavansa. Shankly oli vielä Wembleyllä, mutta apumies Bob Paisley oli vastuuvalmentaja. Tossellin mukaan tähän päättyi Leedsin valtakausi ja vuosikymmenen loppupuolta tulisivat hallitsemaan Paisleyn Liverpool ja hämmästyttävästi Cloughin Nottingham Forest. 1961 syntynyt Tossell on Arsenal-fani ja pitää Revien Leedsin pelityyliä kyynisenä ja laskelmoituna konemaisuutena. Liverpool ja Forest toivat raikkaampaa ja individualistisempaa otetta Englannin skeneen. Perusteluja näkemykselle löytyy, mutta kovin yksisilmäinen se on. Leedsin pelityyliä voi yhtä perustellusti pitää positiivisempana, hyökkäävämpänä ja taitavampana kuin Paisleyn ja Cloughin usein tylsät ja passiiviset suoritukset. 


Tossell ei hirttäydy almanakkaan. Hänen mielestään Englannin jalkapallon 1970-luku alkoi keväällä 1968. Silloin Leeds voitti ensimmäisen pokaalinsa liigacupista ja alkusyksystä viivästetyn Fairs Cupin finaalin. Ensimmäinen liigamestaruus Yorkshireen sitten kaudella 1968-69. Päätöskohta vuosikymmenelle on puolestaan keväällä 1979, kun Nottingham Forest voitti ensimmäisen Euroopan Cupin finaalinsa. Tätä väliä Tossell lähtee tarkastelemaan varsin yksityiskohtaisesti, mukana siis myös MM-kisat 1970. Revien Leedsiä Tossell pitää siis ensimmäisenä "modernina" englantilaisjoukkueena, joka sysäsi syrjään 1960-luvun viattoman yksilöllisen vapaan pelityylin, jota hänen mukaansa symboloi Tommy Dochertyn ja Dave Sextonin rakentama Chelsea, jossa tähtinä loistivat sentteri Peter Osgood, skottilaitapelaaja Charlie Cooke ja teini-ikäinen keskikenttäkenraali Alan Hudson. Vuoden 1970 kaksiosainen FA Cupin finaali, jossa Chelsea kukisti Leedsin, olisi ollut tulkinnan mukaan 1960-luvun tyylin viimeinen huipentuma. Vähän perustelut ontuvat, kun Tossellkin myöntää, että varsinkin ensimmäistä Wembleyn ottelua hallitsi Leedsin laitataiteilija Eddie Gray.   


Odotetusti Tossell heijastaa jalkapalloa Englannin poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen sekä populaarikulttuuriin, mutta Tossell laajentaa fokusta yllättäviinkin suuntiin. Hän käy perusteellisesti läpi lähinnä nuorisolle suunnattuja 1970-luvun jalkapallolehtiä, Goalista ja Shootista sarjakuviin, keräilykuviin ja peleihin asti. Tämä hieman sotkee kirjan rytmitystä, mutta ei tekstin kuohkeus ja lavealla pensselillä vetely virheeltä vaikuta. 


Tossell käyttää paljon tilaa kauden 1971-72 alussa lanseerattuun sääntötulkintaan, jossa takaapäin taklaaminen sanktioitiin varoituksella. Asiasta tiedotettiin aluksi vain erotuomareita ja tuloksena oli jättimäinen korttivyöry. Pelityylin muutokseen tämä kuvio varmaan vaikutti, muttei ehkä niin dramaattisesti kuin Tossell antaa ymmärtää. Joka tapauksessa samaan syksyyn 1971 sattumoisin ajoittuu liigan parhaan pelaajan George Bestin joutsenlaulu 25-vuotiaana. Bestin ilmiömäisen kunnon ansiosta Manchester United näytti menevän ylivoimaiseen liigamestaruuteen. Toisin kävi, Bestin sekoilu päihteiden ja naisten parissa lähti kontrollista tammikuussa 1972 ja ManU päätyi kahdeksanneksi. Best yritti jatkaa uraansa katkonaisesti vielä 12 vuotta, mutta ei koskaan palannut samalle tasolle. 


Tossell käy läpi pelaajien ammattiyhdistystoimintakuvausta, itsemääräämisoikeuden lisäämistaistelua, jossa ei vielä kovin pitkälle päästy. Kirjan ydintä on näyttävien managereiden esittely: Shankly, Revie, Clough, Allison, Docherty. Englannin maajoukkueen tippuminen MM-kisoista 1974 jää melko lyhyelle tarkastelulle, mutta huliganismia käsitellään liiankin kanssa. 


Cloughin lyhyt kausi Leedsissä käydään läpi, samoin Leedsin monet kommellukset FA Cupissa pikkuseuroja vastaan. Oleellista kamaa ilman muuta, mutta itselleni jo liiankin tuttuja monista muista lähteistä. Muutenkin Tossellin kirjaa alkaa pitemmän päälle vaivata päällekkäisyys alan perusteoksien kanssa, omaa näkemystä saadaan vähemmän kuin alkuun vaikutti. 


Teoksen jälkipuolisko on sitten jo jopa tylsä. Fokuksessa on Revien kausi maajoukkuevalmentajana, mustat pelaajat, ulkomaalaisten pelaajien saapuminen Englantiin (Pertti Jantunen mainitaan ja jopa kirjoitetaan oikein). Queen's Park Rangersin ilmiömäinen kausi 1975-76 jää liian vähälle huomiolla, samoin Ipswich Townin vähittäinen nousu contenderiksi. Liverpooliin keskitytään niin Keeganin kuin Dalglishin kausilla ja loppuosa on sitten Cloughin Nottingham Forestin saavutusten hämmästelyä. Ei mikään huono kirja, mutta vähän puuduttavaksi lukukokemus silti kääntyi. Erityisesti mieleen jää Tossellin pakkomielteinen viha Don Revietä kohtaan, se heijastuu koko kirjaan aivan loppua myöten. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti