lauantai 13. marraskuuta 2021

Robert Hossein: Une corde, un Colt...

 1970-luvun jälkipuoliskolla Suomen tv esitti usein ranskalaisia 1960-luvulla valmistuneita Angélique-elokuvia. Niiden tyylilaji oli historiallinen pehmopornoromantiikka, joka oli lähinnä naisille suunnattua silloisessa selvässä sukupuolijakokulttuurissa. Suomessa kirjallisuuden puolella tyylisuuntaa edustivat ainakin Ursula Pohjolan-Pirhonen ja Kaari Utrio. Teosten nimissä esiintyi usein naisen etunimi. Elokuvia tuli kuitenkin katsottua, koska vähäpukeista päähenkilöä esittävä Michèle Mercier oli niin hyvännäköinen. 


Hämmästyin nyt, että sama Angélique-kokoonpano teki 1969 spagettiwesternin, jota esitettiin Suomessa nimellä Haudat vailla nimeä. Italialaista rahoitusta, mutta ranskaa puhutaan ja tekijät siis pääosin ranskalaisia. Puffeissa leffaa kutsuttiin francowesterniksi, mutta aivan sama tyylihän tässä on kuin italialaisissakin aikakauden länkkäreissä. Ehdin hieman säikähtää, kun alkutekstijakso on mustavalkoinen. Angélique-sarjan mielenjäävin ominaisuus on Michèle Mercierin pitkä paksu leiskuvan punainen tukka. Värejä kuitenkin palautuu, tosin jokseenkin haaleasti. Tässä elokuvassa Mercier esittää vähemmän glamoröösiä hahmoa kostonhimoisen lesken roolissa. Sinisilmäinen Anne-Marie Balin saakin lähes yhtä paljon tilaa tarinassa. Mutta siis aivan selvää esikuvien apinointia teos on. Juoni, maisemat, musiikki, kuvallinen tyyli, jopa soittorasia. Mercier ajaa täysin samanlaista hevoskärryä kuin Claudia Cardinale C'era una volta il Westissä. Jopa Speden hiekkamonttuwesternitkin tulevat ajoittain mieleen. Elokuva ei millään tavalla silti tavoita Sergio Leonen oopperamaisuutta, vaikka yksi ruokapöytäkohtaus on ilmeisesti jopa Leonen itsensä ohjaama. Toisaalta elokuvaa on verrattu pelkistetyssä tyylissään Jean-Pierre Melvillen teoksiin. Sitä en kyllä ymmärrä ollenkaan. Se on tosin hienoa, että elokuvan paras osa on säästetty loppuratkaisuun, siinä on tyyliä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti