Vuoden 1970 Brasilian futisjoukkue kiehtoo edelleen. Paljon kirjoja on jo kirjoitettu aikalaisten voimin ja nyt asialla on Kunti, joka on 1988 syntynyt intialaistaustainen belgialainen. Kunti on haastatellut paljon elossa olleita pelaajia, mutta ei kuitenkaan Peléä. Everaldon reservi Marco Antônio antanut ehkä värikkäimmän haastattelun. Jairzinholta on saatu esipuhekin. Kunti taustoittaa kaukaa, startti on vuodelta 1963. Kaksinkertainen maailmanmestari on Euroopassa tiivisohjelmaisella rahankeruukiertueella. Turpiin tulee eurooppalaisilta, mm. Belgia voittaa 5-1, ja pelaajia loukkaantuu kuin Raatteen tiellä. Pelén joukkue Santos harrasti samanlaisia kiertueita ja poltti melkein nuoren tähden loppuun.
Itselleni tuli uutta tietoa vuoden 1966 katastrofaalisesta MM-turnauksesta ikääntyneellä ryhmällä. Garrinchan kuntotilanne oli vieläkin surkeampi kuin luultiin. Huippukuntoinen Carlos Alberto pudotettiin, jotta nostalgiasyistä mukaan saatiin seniili Djalma Santos. Enpä tiennyt sitäkään, että Florian Albert pelasi 1967 (Kuntin mukaan tosin 1968) Flamengon paidassa Vasco da Gamaa vastaan. Flamengo ilmeisesti halusi Euroopan parhaan pelaajan loikkaavan länteen, mutta Albert palasi Budapestiin.
Paljon taustaa vuoden 1969 karsintojen valmentajasta Saldanhasta ja potkuista kaksi kuukautta ennen Meksikon turnausta. Varmaa syytä ei tule esiin. Zagallon viimeistelyratkaisut vaikuttavat nerokkailta. Piazza pudotettiin keskikentältä toppariksi ja tilalle Clodoaldo. Vasemmalle laidalle vastahakoinen Rivellino, jolloin tosin pois jäi taitava Edu tai vauhdikas Paulo Cesár. Osittain sattumalta Zagallo päätyi valitsemaan hyökkäyspäähän viisi kymppipaikan pelaajaa: Pelé, Tostão, Rivellino, Jairzinho, Gérson. Toki Zagallo olisi halunnut perinteisen sentterin, mutta Roberto Mirandalla eikä Dariolla synkannut Pelén kanssa. Eipä ihme, että tulosta syntyi tällaisella taitorykelmällä. Harmi, että Tele Santana 12 vuotta myöhemmin ei täydentänyt Zico-Socrates-Falcão-Éder -kvartettia taitopelaajalla vaan Serginholla.
Itse lopputurnaus käydään läpi rutiinilla. Kunti keskittyy oikeastaan vain kolmeen koitokseen, alkusarjan merkityksettömään Englanti-matsiin, semifinaaliin Uruguayta vastaan ja itse Italia-finaaliin. Varmaan englantilaisia lukijoita ajatellen Englannin ottelu korostuu ja olihan siinä tietysti symboliikkaa. Vuoden 1950 Uruguay-tappion haamut näyttävät koetelleen brasialialaisia pahastikin vielä ottelun ensimmäisellä puoliskolla. Finaalissa Kunti korostaa Gérsonin panosta. Lopussa on vielä katsaus Brasilian romahdukseen 1974 Hollannin pyörityksessä. Miellyttävä lukukokemus, jonkin verran siis irtosi uuttakin matskua, mutta ehkä taktisempi kuvaus itse lopputurnauksesta olisi kiinnostanut enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti