maanantai 17. heinäkuuta 2023

Lucinda Williams: Don't Tell Anybody The Secrets I Told You



 Kun kävin ensimmäisiä kertoja Lontoossa 1987 alkaen, suurimmat intohimon kohteet eivät olleet jalkapallo-ottelut, rock-klubit, pubit, ei edes kirjakaupat. Ylivoimaisesti kiihottavinta olivat suuret musiikkitavaratalot. Kaksi Virgin Megastorea, useampi HMV, Tower Records. Ne olivat valtavia halleja täynnä cd-levyjä. Niiden läpikäyntiin kului useampia päiviä. Yhtä voimakasta shoppailunautintoa en ole koskaan kokenut. Latasin matkalaukut täyteen levyjä. Kerran taisin jäädä Vantaalla tullin haaviin ja jouduin selittämään levyjen arvoa. Silloin ilman kustannuksia sai tuoda vain tietyn summan verran tavaraa maahan. Kaikkein suurimman shoppailuorgasmin sain sitten 1990, kun pääsin Los Angelesissa Sunset Stripin Tower Recordsiin. Cd-levyt olivat USA:ssa puolta halvempia kuin Euroopassa ja monet jenkkilevyt jätettiin julkaisematta Euroopassa. Olin kiinnostunut lähes eksklusiivisesti amerikkalaisesta musiikista. Internet helpotti myöhemmin elämää monella tavalla, mutta kaipaan kyllä edelleen näitä hehtaarihalleja. Postimyynti tunnettiin silloinkin ja harrastin sitäkin paljon, mutta ei siinä ollut samaa kiihkoa.


Jossain tällaisessa tavaratalossa tuli vastaan cd-levy, jossa oli vain tekijän nimi: Lucinda Williams. Yksi suurimmista suosikkibändeistäni siihen aikaan oli kalifornialainen The Long Ryders. Jostain lehdestä olin lukenut, että bändin rumpali Greg Sowders on naimisissa Lucinda Williamsin kanssa. En tiennyt Lucindan musiikista mitään, mutta kaikki Long Rydersiin vähänkin liittyvä kiinnosti. Niinpä Lucindan levy siirtyi ostoskoriin.


Sittemmin Lucindasta tuli yksi suurimmista suosikeistani ja lopulta onnistuin näkemään hänet livenäkin 10 vuotta sitten Finlandia-talolla. Nyt leidi on kirjoittanut muistelmansa, jotka hankin heti tuoreeltaan. Kirjan otsikko lainaa yhtä hänen hienointa lauluaan, Metal Firecrackeria. Kronologisesti etenevä tarina, vilpittömältä vaikuttavaa suoraa tekstiä. Erinomaisen hyvä luettavuus, ahmin suorastaan tekstiä.


Lucinda syntyi 1953 Louisianan Lake Charlesissa, ehtinyt siis 70 vuoden ikään. Hän on asunut monessa paikassa isän vaihtuvien työlokaatioiden vuoksi, jopa latinalaisessa Amerikassa, vuosi Chilessä ja toinen Meksikossa. Vanhemmat eronneet varhain, äidillä vakavia henkisiä ongelmia ja alkoholismi. Äidin pappi-isä ja vanhemmat veljet raiskasivat hänet lapsena. Siitä Lucinda kertoo kuulleensa vasta myöhäisiällä, mutta äidin ongelmista Lucinda kirjoittaa paljon, ne ovat selvästi varjostaneet hänenkin elämäänsä. Isä taas loi vaikeiden vaiheiden jälkeen kunnollisen yliopistouran kirjallisuuden professorina Arkansas'n Fayettevillessä. Isä tunsi Hank Williamsin, joka kuoli kolmisen viikkoa ennen Lucindan syntymää. Isän kautta hän vieraili lapsena Flannery O'Connorin talossa Georgian Milledgevillessä, mutta ei ilmeisesti tavannut itse kirjailijaa. O'Connorin southern gothic on tietysti suuresti vaikuttanut Lucindan tuotantoon. Muiksi vaikutteiksi hän luettelee yleisemmin bluesin, folkin ja rockin. William Faulknerista hän ei mielenkiintoisesti tykkää ollenkaan. Chilessä 1964-65 isän lähipiiriin kuuluivat sekä Pablo Neruda että Violetta Parra. En aikaisemmin tiennyt näistä Chilen ja Meksikon taustoista, kovin selviä latinovaikutteet eivät ehkä Lucindan musiikissa ole. 


Kitaransoittoa Lucindalle opetti Baton Rougessa 1966 Alan Jokinen, selvästi suomalaistaustainen heebo, joka vaikutti paikallisessa rock-bändissä ja siirtyi sittemmin San Franciscoon. Dylanin Highway 61 Revisited -levy merkittävä tapaus. Folk-kiertue Meksikossa 1970 Cindy Williams -nimellä avasi esiintyvän taitelijan uran. Koulut jäi käymättä ja vieläpä Charles Bukowskikin vierailee Fayettevillessä.  


Kaksikymppisenä Lucinda yritti luoda uraa lähinnä Austinissa ja Houstonissa ahkerasti keikkailemalla ja samalla hanttihommia tehden. Marijuanaa ja LSD:tä näyttää kuluvan, mutta vahvempia huumeita ei kuulemma ole ruokavalioon kuulunut. Lapset hän päätti jättää hankkimatta, mutta miesystävät alkaa vaihtua tiuhaan. Moottoripyörillä ajavat päihdeongelmaiset runoilijat hänen erikoistyyppiään. Alkuvaiheen traagisimpia kumppaneita on Frank Stanford, jonka itsemurhasta kertoo myöhempi Pineola-laulu.  


Levysopimus syntyy 1978 Folkwaysin kanssa, mutta kahdesta ensimmäisestä levystään Lucinda ei kerro juuri ollenkaan. Ilmeisesti ne ovat akustisia kovereita, en ole itsekään koskaan tuntenut tarvetta hankkia niitä. Clyde Woodward ensimmäinen pidempiaikainen poikaystävä, josta Lake Charles -niminen laulu kertoo. Lucinda kertoo ajaneensa hänen kanssaan säännöllisesti Austinin, Houstonin ja New Orleansin väliä. Sattumoisin juuri samaa reittiä kuin omalla etelän road tripilläni 2003. Tai eihän se sattuma ollut. Lucinda-fanina juuri nämä seudut tietysti kiinnostivat.


Koveriäänitykset ja oman materiaalin demot eivät johtaneet mihinkään. Lucinda oli liian rock countryyn ja liian country rockiin. Muutto sitten 1984 Los Angelesiin ja tutustuminen Paisley Underground -liikehdinnän perusbändiin The Long Ryders. Seitsemän vuotta nuoremman Ryders-rumpali Greg Sowdersin kanssa solmittu avioliitto kesti 18 kuukautta. Myöhemminkin Lucinda vaikuttaa kiinnostuneen nuoremmista miehistä. Näinä vuosina syntyivät sitten vuoden 1988 läpimurtolevyn laulut. Oma suosikki Changed The Locks on Lucindankin mielestä oleellinen ja siitä hän kertoo paljon, samoin levyn monista muistakin muistettavista biiseistä. Vaikeaa oli Kaliforniassakin, paljon klubikeikkoja ja lisää demoja, mutta ei tulosta. Sitten lopulta brittiläinen punk-yhtiö Rough Trade halusi Lucindan levyttämään. Ja tuloksena oli sitten se levy, johon iskin käteni. Mestariteos heti, yksi Lucindan parhaita.


Vaikeudet jatkuivat isompiin levy-yhtiöihin siirryttyään. RCA yritti tuottaa Lucindaa pop-tyylisesti. Sitten vaihto Elektralle ja seuraava albumi Sweet Old World tuli ulos vasta 1992,  Lucinda oli jo lähes 40v. Hyvä levy, mutta ei niin vahvoja biisejä kuin edellisellä. Sitten tuli kuuden vuoden tauko ennen uran huipentumaa Car Wheels On A Gravel Road. Monenlaisia vaiheita välillä, miehet vaihtuivat edelleen usein. Wheelsin huipentumiin kuuluva Metal Firecracker kertoo Roly Salley -nimisestä basistista. Drunken Angel taas texasilaisesta muusikosta Blaze Foley, joka kuoli 1989. Rick Rubin sähläsi Lucindan ympärillä, mutta ei saanut levyä kasaan. Äänitysten välillä vierailu Steve Earlen mestariteoksessa I Feel Alright, Lucinda duona laulussa You're Still Standing There. Lucinda halusi samantien samanalaisen soundin kuin Earlen levyssä. Earlen tuottaja Ray Kennedyn kanssa tehtiin sitten uusi lopullinen versio albumista. Tässä vaiheessa kitaristi Gurf Morlix nosti kytkintä musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Rubinin bisnesjärjestelyt venyttivät levyn julkaisua kaksi vuotta, lopulta Rubin möi oikeudet Mercurylle.


Lucinda päätyi 90-luvulla Nashvilleen ja hankkiutui sitten jonkinlaiseen lyhyeen suhteeseen 21 vuotta nuoremman Ryan Adamsin kanssa. Car Wheelsin jälkeen tuottavuus parani ja levytyksiä alkoi tulla tiheämpään. Laatu koko ajan korkealla, tyylivaihdoksia sopivasti. Mutta ei koskaan Car Wheelsiä täydellisempää. Yksittäiset biisit ovat upeita Essencellä ja World Without Tearsilla, mutta seassa vaatimattomampaakin materiaalia. Yksi parhaista, Real Live Bleeding Fingers and Broken Guitar Strings, on ehkä Lucindan paras puhdas rock-biisi. Siihen vaikutteita näköjään antoi Replacementsin Paul Westerberg, taas yksi Lucindan poikaystävistä. 


Lopulta 2005 kuvioihin saapuu toinen aviomies Tom Overby. Aika vähän Lucinda kertoo seuraavista West- ja Little Honey -tuotoksista. Selvästi hän pitää tuotantonsa parhaina Rough Trade -levyä ja löyhää trilogiaa Wheels-Essence-Tears. Blessed-levystä en jaksanut enää itsekään blogiin kirjoittaa, vaikka levyn hankinkin. Helsingin vierailusta ei ole kirjassa mainintaa, ei oikeastaan Euroopan kiertueista muutenkaan mitään. Blessedin jälkeenkin Lucinda on julkaissut kuusi levyä, joista ainakin neljällä originaalia materiaalia. Näitä kirjassa ei kuvata ollenkaan, vaikka vain uusin tänä kesänä julkaistu Stories From A Rock 'N' Roll Heart sijoittuu muistelmien jälkeiseen aikaan. Oikein miellyttävää luettavaa, mutta ei niin intensiivistä kuin hänen musiikkinsa. Laulujen omaelämäkerrallisuus on ollut ilmeistä, mutta kirja tuo niihin lisävalaistusta.   



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti