torstai 18. tammikuuta 2024

Yorgos Lanthimos: Poor Things

 Olen joskus kuullut kuullut kreikkalaisen elokuvan uudesta "oudosta aallosta", mutta yhtään ilmiön elokuvaa en muista nähneeni. Niinpä viisikymppisen Yorgos Lanthimoksen nimi oli uppo-outo ennen tätä vuotta. En todellakaan seuraa tiiviisti uutta elokuvaa. Lanthimos on tehnyt jo kahdeksan elokuvaa, joilla kaikilla taitaa olla persoonallista mainetta. Nyt sitten suitsutuspaineen alla murtuneena painuin ensi-iltaviikolla katsomaan Lanthimoksen uutuutta.


Musta scifikomedia on tyylilaji, mutta elokuva selvästi pakenee lajityyppiluokittelua. Pohjalla on neljä vuotta sitten kuolleen skotlantilaisen Alasdair Grayn romaani vuodelta 1992, jota Lanthimos ja käsikirjoittaja Tony McNamara ovat käsittääkseni muokanneet aika lailla uusiksi. Elokuva tapahtuu pääosin 1800-luvun Lontoossa (ei siis romaanin tapaan Glasgow'ssa), josta matkaillaan tyylitellyissä lavasteissa Lissaboniin, Aleksandriaan ja Pariisiin. Scifiaines on Frankenstein-tyyppistä, komediallisuus tuo mieleen Forrest Gumpin, mutta kyllä Lanthimoksen ote aika omaperäiseltä tuntuu. Emma Stone on aika vakuuttava pääroolissa, mutta miehet jäävät enemmän karikatyyreiksi. Kohtuullisen rivakkaa vauhtia edetään, läskiä ei ole jäänyt reilusti yli kaksituntiseen elokuvaan. Jonkinlainen eroottinen satuhan tämä pääosin on ja omat mieltymykset ovat jollain tavalla realistisemmassa suunnassa. Erittäin viihdyttävä ja monella tavalla onnistunut elokuva, mutta ei ehkä kirkas mestariteos kuitenkaan. Feministiset ja globaalin taloudellisen epätasa-arvon teemat fantasiaelokuvassa tuntuvat ylimääräiseltä rasitteelta. Mieleen tulee jälleen vanhan Hollywoodin slogan, ilmeisesti Samuel Goldwynin lanseeraama ja Humphrey Bogartin ja John Fordin lainaama. If you've got a message, call Western Union. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti