Elif Shafak: The Island of Missing Trees

 Uusi Kyprosta käsittelevä romaani vuodelta 2021. Tapahtumat sijoittuvat pääosin nykyhetken Lontooseen 2010-luvun lopulle ja Kyproksen kohtalon vuoteen 1974. Lontoossa päähenkilöitä ovat kyproksenkreikkalainen botanisti Kostas Kazantzakis, hänen 16-vuotias tytär Ada sekä Adan kyproksenturkkilainen täti Meryem. Adan äiti Defne on juuri kuollut. Takaumissa 1970-luvulla teini-ikäiset Kostas ja kyproksenturkkilainen Defne deittailevat salaa Onnellisen viikunan tavernassa Nikosiassa. Erittäin mielenkiintoista ja monipuolista käsittelyä Kyproksen mutkikkaasta tilanteesta. Kun 1974 Kreikan sotilasjuntta järjesti Nikosiassa vallankaappauksen ja Turkin armeija hyökkäsi saarelle, tapahtumia uutisoitiin näkyvästi Suomessakin, muistan käänteet kohtuullisen hyvin. Taustalla oli tietysti se, että suomalaisia YK-rauhanturvaajia oli ollut saarella jo vuodesta 1964. Saari ja pääkaupunki Nikosia ovat sitten pysyneet jaettuina kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan 50 vuotta. Kreikkalainen etelä on EU:n jäsen, mutta turkkilaista pohjoista eivät muut maat tunnusta. Jäätynyt konflikti venäläiseen tyyliin.

Mielenkiintoni Shafakin romaaniin lopahti huomattavasti, kun yhdeksi kertojaksi saapuu viikunapuu. En yleensä voi sietää fantasia-aineksia romaaneissa. Shafakin puufanatismi muistuttaa yllättävän paljon viime kesänä lukemaani hieman vanhempaa Richard Powersin Overstorya. Shafak ei kirjan jälkikiitoksissaan kuitenkaan mainitse Powersia. Onneksi puu muuttuu vähitellen yleisemmäksi kertojaksi, joka ei identifioidu enää suoraan puuksi tai yleensä miksikään muuksi kuin kirjailijan omaksi ääneksi. Harmittava vesittävä ratkaisu kuitenkin.

Oletin ensin myös Shafakin olevan kyproslainen. Kesken romaanin lukua selvitin kuitenkin, että Elif Shafak tai Şafak on Strasbourgissa 1971 syntynyt naisoletettu turkkilainen, joka kirjoittaa sekä turkiksi että englanniksi. Hän näyttää asuneen Ankarassa ja Istanbulissa, mutta myös monessa muussa maassa. Vuodesta 2013 Britanniassa, koska joutui Turkin viranomaisten hampaisiin kirjoitettuaan armenialaisten kansanmurhasta 1915. Hänen tuotantonsa pääosa näyttää käsittelevän Istanbulin kaupunkia. Kypros ei siis liity suoraan hänen yksityiselämäänsä, mutta Britanniassa turkinkielisenä emigranttina asuminen on omakohtaista osuutta tässäkin romaanissa. 

Shafak kirjoittaa oikein sujuvasti, varsinkin puoliväliin asti jännite kestää mukavasti romaanin edetessä napakasti lyhyillä luvuilla. Takaumissa liikutaan 1950-luvulle asti Kyproksen siirtomaakauteen brittien kynsissä ja vastarintaliike EOKAn terrorin alkuvaiheisiin. Ikävästi romaanin jälkipuolisko on tylsempi ja tapahtumien kulku ennalta-arvattava. Rönsyily kasvaa edelleen, sävy muuttuu välillä saarnaamiseksi, fokukseen tulevat puiden ohella pikkulinnut, perhoset ja hyönteiset. Kohtuullisen kunnialla maaliin Shafak saa romaaninsa, mutta kaksijakoinen fiilis kokonaisuudesta jäi. Aihe on kyllä oikein kiinnostava, mutta ilman fantasiakuorrutuksia pitäisi asiat saada kerrottua. Aivan verrannollisesti IPA pitää saada hedelmäiseksi pelkillä humalilla eikä hedelmälisäyksillä.