John Ford: Cheyenne Autumn

Näin tämän Fordin viimeisen westernin vuodelta 1964 televisioesityksenä joskus 1980-luvun alkupuolella. Samoihin aikoihin tein esitelmää yliopiston kurssille vapaavalintaisesta aiheesta ja kohteeksi valitsin Fordin elokuvan My Darling Clementine. Siihen liittyen luin Oulun kirjastoista kaiken Fordia käsittelevän aineiston, ainakin Lindsay Andersonin ja Joseph McBriden Ford-teokset. Siis aiempi McBride-teos kuin massiivinen myöhemmin ilmestynyt Searching for John Ford. Cheyenne Autumn ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, tuntui ylipitkältä ja hengettömältä. Sittemmin en olekaan elokuvaan törmännyt missään. Nyt ilmaantui yllättäen esitys Orionissa, jossa vieläpä elokuvaa esitteli Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen, joka on juuri julkaissut megalomaanisen kaksiosaisen John Ford -opuksen. Pinkaisin tietysti paikalle, yleisöä oli yllättävän vähän. Timonen ei pitkään puhunut, totesi vain teoksen olevan mainettaan parempi. Timonen on jo pitkällä Orson Welles -kirjan parissa ja vielä on tulossa Howard Hawks -teos. Kuulostaa oikein lupaavalta.

Cheynne Autumn kuvattiin 70 mm filmille, mutta Orionissa melkoisen kulunut 35-millinen kopio. Leffan aiheena on ns. Northern Cheyenne Exodus. 1878 Yellowstonen seudulla asuneet cheyennet on pakkosiirretty etelään Oklahoman hiekka-aavikolle. Valkonaamat eivät pidä lupauksiaan ja murto-osaan lukumäärältään nääntyneet alkuperäisasukkaat päättävät palata kotiseudulleen. Richard Widmarkin johtama armeijaosasto jäljittää heitä tavoitteena palautus reservaattiin. Seuraa joukko yhteenottoja ja monenlaisia käänteitä. Ford on kuvannut tämänkin tuttuun tyyliinsä paljon lännempänä Utahin Monument Valleyssa. Vaikka tapahtumat siirtyvät pohjoiseen, niin samat maisemat säilyvät. Näinhän kävi monissa aiemmissakin Fordin leffoissa, eikä hän tietysti mitään dokumentteja tehnytkään. Tätä elokuvaahan on pidetty jonkinlaisena Fordin anteeksipyyntönä. Tässä elokuvassa cheyennet kuvataan myönteisessä valossa, kun taas aiemmassa tuotannossa käsittely oli alentavampaa. Käsitykselle on perusteluja, mutta Timonen kiisti sen, Fordilla ei ollut tapana pyydellä anteeksi. Positiivisemmasta asenteesta huolimatta, tai ehkäpä sen takia, elokuva ei nytkään vaikuttanut kovin jännittävältä tai elastiselta. Kerronta on löysää ja Widmark ei ole tarpeeksi karismaattinen. Elokuvan keskellä on omituinen irrallinen episodi, jossa James Stewartin Wyatt Earp ja Arthur Kennedyn Doc Holliday pelaavat pokeria komediallisissa merkeissä Dodge Cityssa. Tällehän on naureskeltu paljon eikä episodi Timosenkaan mukaan liity muihin tapahtumiin mitenkään. Mutta esimerkiksi McBriden mukaan tämä jakso nimenomaan parantaa leffan tehoa. Ehkäpä, nyt nähtynä se ei juuri häirinnyt, mutta ei tuonut lisäarvoakaan. Muuten elokuvaa kyllä olisi voitu tiivistää. Laahaavaa ja hidasrytmistä kerrontaa, mutta silti leffan katsoi mielellään. Huonompikin Ford on parempi kuin heikomman tekijän huippunoteeraus.