Johanna Nordling: Jalkapallon muotoinen Saksa

Lähes 500 sivun kirja saksalaisesta jalkapallosta vuodelta 2024, suomen kielellä! Lähes uskomaton tapaus, mutta näin on päässyt käynyt. Johanna Nordling on pitkään Saksassa asunut toimittaja, entinen aktiivipelaajakin. Kyseessä ei ole saksalaisen jalkapallon historiikki Uli Hessen Tor!-teoksen tapaan, vaikka melkein tähän sivumäärään olisi sellainenkin mahtunut. Kyseessä on tavallaan esseekokoelma, jossa Nordling tarkastelee eri näkökulmista saksalaista jalkapalloa. Historiaosuuskin löytyy, englantilaisen pelin saapuminen Ala-Saksin Braunschweigiin ja ensimmäinen kukoistus sitten maailmansotien välissä Ruhrin kuppaisimman kaivoskaupungin Gelsenkirchenin Schalke-kaupunginosassa. Nordling yrittää katsoa pelin tulevaisuuteenkin juniorityön uusien suuntauksien ja Fortuna Düsseldorfin ilmaiskampanjoiden kautta. Välissä käydään Hampurissa Juhani Peltosen ja FC St. Paulin pääkallolippujen perässä, tutkitaan Saksan maailmanmestaruusjoukkueita, suomalaisia naispelaajia Saksassa, Pasi Rautiaista ja Bayern Münchenin menestyksen perusteita, Itä-Saksan lyhyttä jaksoa jalkapallon valokeilassa, television jalkapallohuumoria, suomalaisia menestyspelaajia Saksassa, fanikulttuuria ja moderneja valmentajatähtiä.

Nordling kirjoittaa sujuvasti ja viihdyttävästi ammatti-ihmisen otteella. Lopputuloksena piirtyy kiehtovan kattava katsaus eurooppalaisen suurvallan suhteesta maailman suosituimpaan peliin. Lähes 60 vuoden jalkapallofanikokemuksella paljon oli tietysti minulle tuttua, Saksa on omakohtaisestikin ollut merkittävimpiä futismaita 1970 alkaen. Itselleni kirjan huippukohdassa Nordling pääsee Magdeburgissa haastattelemaan itse Martin Hoffmannia. 1955 syntynyt Hoffmann oli kentällä kaikissa Itä-Saksan jalkapallon tähtihetkissä. Ensin FC Magdeburgin voittaessa ällistyttävästi Euroopan Cup-voittajien Cupin 1974, samana kesänä Länsi-Saksan MM-kisoissa, kun Itä-Saksa ällistyttävästi voitti Länsi-Saksan Hampurissa "maiden" ainoassa kohtaamisessa ja vielä 1976 Montrealin olympialaisissa Itä-Saksan voittaessa jalkapallokultaa. Tuo olympiakulta on aika lailla sivuutettu lännessä, mutta se oli ehkä Itä-Saksan ällistyttävin saavutus jalkapallossa. Semifinaalissa kaatui Neuvostoliitto, joka oli täynnä Kiovan Dynamon ensimmäisen superjoukkueen tähtiä: Oleh Blohin, Viktor Kolotov, Leonid Burjak, Volodymyr Veremejev, Volodymyr Oništšenko, Viktor Matvijenko, Viktor Zvjahintsev, Stefan Reško, Volodymyr Troškin. Lobanovski valitsi avaukseen Kiovan ulkopuolelta vain TsSKAn maalivahdin Astapovskin ja Moskovan Dynamon Aleksandr Minajevin. Vaihdossa sisään tuli sentään Pahtakor Taškentin 20-vuotias Vladimir Fjodorov, joka kuoli kolme vuotta myöhemmin muun Pahtakorin joukkueen kanssa lento-onnettomuudessa. Finaalissa Itä-Saksa voitti Puolan kaikkien aikojen parhaan maajoukkueen. Sittemmin Itä-Saksan jalkapallossa olikin hiljaisempaa. 

Faktat ovat Nordlingilla hyvin hallussa, mutta näin pitkään tekstiin osuu tietysti virheitäkin. Varsinkin silloin, kun käsitellään aikaa ennen Nordlingin syntymävuotta 1979. Italialla on tietysti samat neljä maailmanmestaruutta kuin Saksalla, ei kolmea. Uli Hoeness ei ollut hyökkääjä eikä Georg Schwarzenbeck libero. Jürgen Sparwasser ja Mario Baslerkin olivat enemmän keskikenttäpelaajia kuin hyökkääjiä. Itä-Saksan maajoukkueessa pelasi Reinhard Häfner, ei Höfner. Paul Breitner ei ollut 1980 Ballon d'Or -äänestyksessä toinen, se oli muuan Bernd Schuster. Schuster jää muutenkin ilman mainintaa, saksalaisen jalkapallon jättiläisistä varmaan merkittävin kirjassa huomiotta jäävä hahmo, Wolfgang Overathin ohella. Molemmat sattumoisin vaikuttivat FC Kölnissä, olisiko Nordlingilla jotain antipatiaa Kölniä kohtaan? 

Omasta mielestä ehkä Nordling olisi voinutkin painottaa tekstiä enemmän saksalaisten huippupelaajien kuvaukseen. Esipuheessa Nordling toki kertoo sen olleen tietoisen ratkaisun. Silti enemmän olisi toivonut tekstiä Saksan todellisesta suuruuden ajasta 1970-luvun alussa, kun Franz Beckenbauer, Günter Netzer ja Gerd Müller jättivät Johan Cruyffin neljänneksi Ballon d'Orissa. Liikaa resursseja kuluu suomalaisten pelaajien pääosin tuttujen Saksan-vaiheiden raportointiin. Juhani Peltosenkin tarinan ehdin lukea jo 1970-luvulla teoksesta Hakasta Hampuriin. Mutta kaikin puolin ansiokas teos on, lopusta löytyy lähdeluettelo ja hämmästyttävästi jopa henkilöhakemisto.