1990-luvun alkupuoliskolla luin paljon brittiläistä nykykirjallisuutta. Yksi suurista suosikeistani oli Martin Amis, hänen romaaneistaan Money ja varsinkin London Fields. Pari vuotta sitten kuolleen Amisin myöhempi tuotanto jäi pääosin vieraaksi, esimerkiksi 2014 julkaistu The Zone of Interest. Romaaniin löyhästi pohjautuva elokuva valmistui kymmenkunta vuotta myöhemmin. Englantilainen ohjaaja Glazer on tehnyt tällä vuosituhannella verkkaiseen tahtiin neljä elokuvaa, joita en ole nähnyt. Mainetta ilmeisesti on, koska Kino Reginassa on menossa Glazer-sarja. Nyt sitten silmiin osui uusimman ohjauksen tv-esitys. Elokuva keskittyy Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin perhe-elämään. Vaimo Hedwig, viisi lasta ja Dilla-koira, weimarinseisoja. Hedwig Höss kasvattaa lapsia ja rakentaa kunnianhimoista puutarhaa tuhoamisleirin muurin viereen samaan aikaan, kun aviomies kaasuttaa ja polttaa teollisesti juutalaisia. Kuvataan idyllistä perinteistä perheparatiisia, jota saapuu ihastelemaan myös Hössin anoppi. Krematorion piiput savuttavat taustalla, laukauksia ja ehkä kaukaisia huutojakin kuuluu, mutta juuri muuten holocaustin merkkejä ei näy. Höss lukee iltaisin lapsilleen Hannu ja Kerttu -satua, elokuvassa nähdään siihen liittyviä unenomaisen tyyliteltyjä jaksoja. Hössillä näyttää olevan puolalainen nuori nainen seksiorjana, mutta sekin kuvataan hyvin viitteellisesti. Hössin toimistoon ohjattu nainen riisuu kenkänsä. Seuraavaksi nähdään Höss pesemässä muniaan. Idylliin tulee särö, kun työssään kunnostautunut Höss komennetaan Berliinin lähelle Oranienburgiin koko tuhoamisleiriverkoston koordinaattoriksi. Hedwig ei halua jättää puutarhaansa ja jää asumaan lasten kanssa Auschwitziin. Elokuva loppuu "Operaatio Hössin" eli Unkarin juutalaisten tuhoamisen aloittamiseen. Nyt mittakaava on aiempaa haastavampi ja Höss palautetaan kenttähommiin tehostamaan Auschwitzin toimintaa. Idylli näyttää palautuvan. Elokuva on häiritsevällä tavalla hypnoottinen, mutta samalla myös velton löysä. Selvästi luotetaan pieniin vivahteisiin ja vihjailuihin, mutta se on pitemmän päälle kyllästyttävää. Odotin teokselta hieman enemmän. Julmuuden ja pahuuden arkipäiväisyys tulee selväksi, mutta sehän on nähty moneen kertaan mm. Eichmann-dokumenteissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti