Bob Mould @Tavastia

1980-luvulla innostuin kymmenistä uusista amerikkalaisista kitarapainotteisista rock-bändeistä. Minnesotalainen Hüsker Dü ei kuitenkaan kuulunut niihin. Brittiläiset musiikkilehdet New Musical Express etureunassa kohkasivat kovasti juuri Hüsker Düstä ja se oli minulle varoittava merkki. En luottanut ollenkaan brittien arvostelukykyyn tässä tyylisuunnassa, vaikka Graham Parkeria ja Richard Thompsonia kovasti diggailinkin. Hüsker Dü oli minulle ehkä huonolla tavalla punkahtavaa. Hankin jossain vaiheessa 1986 ilmestyneen Candy Apple Greyn, mutta ei se riittävästi kolahtanut. Bändin hajottua päähenkilöt Grant Hart ja Bob Mould tekivät soolouraa ja 1992 Mould perusti parin muun tyypin kanssa Sugar-bändin. Sen debyyttilevyn Copper Bluen hankin tuoreeltaan ja aiempaa hiotumpi,mutta silti riittävän särmikäs, tyyli miellytti nyt enemmän. Kadotin kuitenkin sen jälkeen näkyvyyden sekä Sugariin että Mouldin myöhempiin vaiheisiin. Kun vuosituhannen alussa kokosin noin 200 suosikkikappalettani iPodiin, niin kummasti vaan sekä Hüsker Dün Sorry Somehow että Sugarin If I Can't Change Your Mind mahtuivat mukaan. Ehkä aloin pehmetä vanhemmiten. Huomasin yllättäen viikko sitten, että Bob Mould esiintyy nyt sähköisesti soolona Tavastialla. Sen kummemmin epäröimättä hankin lipun paikalle. 

Lämmittelyesiintyjä oli juuri lopettanut, kun saavuin konserttipaikalle. Yleisöä varsin runsaasti, ei kuitenkaan varmaan aivan täynnä. Mould esiintyi siis yksinään sähkökitaran kanssa. Tuttua särösoundia ja voimakasta laulua, 65-vuotias sankari tuntui olevan hyvässä kunnossa. Varsin yhtenäinen, jopa monotoninen setti. Ei vivahteita paljoakaan, mutta eipä niitä ollut Hüsker Dünkään tuotannossa. En tunnistanut kappaleita, mutta Mouldin tuotanto on laaja ja olen siis kuullut vain kaksi levyä. 75 minuutin kohdalla varsinaisen setin päätteeksi kuultiin kuitenkin If I Can't Change Your Mind, tosin hyvin erilaisena sovituksena kuin Sugarin levyllä. Vielä kaksi lyhyttä encorea ja se oli siinä. Mutta kun katson netistä settilistaa, niin olihan siinä Sugarin Hoover Dam sekä Candy Apple Greylta Too Far Down ja Hardly Getting Over It. Olen kuunnellut näitä levyjä runsaasti kuluneen viikon ajan, mutta eipä Mouldin kappaleet kovin tarttuvia ole. Ihan kunniakas oli keikka, mutta ei minusta vieläkään Mould-fania tullut.