En ole koskaan lukenut Gertrude Steinin kuuluisaa romaania The Autobiography of Alice B. Toklas, vaikka muistan nähneeni siitä arvosteluja suomennoksen ilmestyessä 1980. Sittemmin olen kyllä törmännyt Steiniin moneen otteeseen. Stein oli Pariisissa sotien välisenä aikana vaikuttanut keski-ikäinen amerikkalainen kirjailija ja taidekerääjä, joka piti asunnossaan säännöllisesti bileitä. Osallistujien ykköskentällisessä oli Pablo Picasson ja Ernest Hemingwayn kaltaisia kovia kasvoja. Stein oli avoimesti lesbo ja Alice B. Toklas oli hänen tyttöystävänsä ja ammatillinen assistentti. Toklasin juoruileva elämäkerta kertoo käsittääkseni enemmän Steinistä itsestään kuin Toklasista. Nyt 2022 Leena Parkkinen on kirjoittanut mittavan historiallisen romaanin Steinin ja Toklasin palkkaamasta suomalaisesta keittäjästä. Fiktiota tyystin, mutta todellisuuspohjaa on, suomalainen keittäjä pariskunnalla Pariisissa todellakin oli, Margit nimeltään. Romaani kulkee vuorotellen kahdessa lokaatiossa ja aikatasossa, Paraisilla 1919-21 ja Pariisissa 1935-37. Vanhemmassa osassa kerrotaan Margitin ja hänen sisarensa vaiheista nuorina piikoina pienehkössä Gröndahlin kartanossa espanjantaudin jyllätessä ympärillä. 30-luvun tapahtumien kertojana on Toklas, kun mystinen suomalaisnainen hakeutuu heidän palvelukseensa. Lähes heti Parkkinen antaa ymmärtää, että Paraisilla on tapahtunut jokin traaginen verityö, josta hän tiputtelee hitaasti vihjeitä pitkin romaania. Tämä on laskelmoitua ja ärsyttävääkin, mutta kieltämättä koukuttavaa. Toklasin myöhempi kerronta on paljon laveampaa ja vie romaanista aivan liikaa tilaa. Toklas on Parkkisen kertomana jokseenkin tylsä hahmo eikä Margitkaan juuri tapetista tunnu erottuvan näissä vaiheissa. Olisin paljon mieluummin lukenut pelkästään Paraisten tapahtumista, vaikka ne lopulta kovin melodramaattisiksi äityvätkin. Parkkinen säästelee tarkempaa kerrontaa aivan loppuun 450 sivun paremmalle puolelle. Luin kyllä kirjan melko nopeasti, mutta tuskastuin ja kyllästyin kovasti Pariisin vaiheisiin, joita namedroppailukaan ei paljoa pelasta. Stein jää etäiseksi sivuhahmoksi eikä romaanissa ole yhtään merkittävää mieshahmoa. Näkyvin on ehkä kartanon muistisairas vanha isäntä. Ruuanlaitto ja puutarhanhoito eivät kuulu intohimoihini, mutta niihin romaanissa uppoudutaan sivutolkulla. Naisten välistä rakkautta valotetaan monelta suunnalta, mutta kovin omaperäiseltä kuvaus ei vaikuta. Ehkä tähänkin romaaniin saisi uutta särmää, jos lukisi Steinin avainromaanin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti