James Lee Burke: The Hadacol Boogie

89-vuotias James Lee Burke julkaisi keväällä tämän viimeisimmän Robicheaux-sarjan romaanin. Paperikirjalla näyttää olevan mittaa 400 sivua, mutta tämä Kindle-versio tuntui kyllä paljon pitemmältä, luin kirjaa kuukauden verran. Mikään ei ole erityisen uutta, romaani sijoittuu viime vuosituhannen lopulle, jolloin kuusikymppiset Vietnam-veteraanit apulaissheriffi Dave Robicheaux ja yksityisetsivä Clete Purcel rymistelevät Louisianan lounaiskolkan rämeillä kahden naispoliisin avustamana pirullisten rikollisten kimpussa. Mukana on taas hieman yliluonnollisia aineksia, yksi tarinan henkilöistä vaikuttaa lähinnä zombielta. Myös Robicheaux'n tytär Alafair (Burkella itsellään on Alafair-niminen tytär) joutuu vaaraan jännityksen tihentämiseksi. Varsinaista juonta ei ole, kohtaukset muistuttavat toisiaan ja Burken ensimmäisen persoonan kuvaus sisältää runsaasti Robicheaux'n alakuloisia mietteitä menneistä ja tulevista. Robicheaux'n vihanhallinta on heikommassa kunnossa kuin muistaakseni koskaan. 

Ajankohta on tietysti Burken tapa välttää päähenkilöiden vanhenemista tolkuttomaan kuntoon, mutta ehkä syitä on muitakin. Liberaalien amerikkalaisten mielestä 1990-luvun lopulla USA muistutti vielä "oikeaa" Amerikkaa. Uhkaavia merkkejä oli jo ilmassa, mutta ne eivät vielä olleet valtavirtaa. Ei Burke tosin pidä tämänkään ajankohdan USAa ihanneyhteiskuntana, kaikkea muuta, varsinkin Louisianan kohdalla. Rasismia ja sovinismia on tämäkin romaani täynnä. Sisällissota kietoutuu totta kai tarinaan. Tällä kertaa kyseessä ovat Etelän presidentin Jefferson Davisin väitetyt kultavarannot, jotka on kätketty Louisianaan. Burke pistää Robicheaux'n ja kumppanit muistelemaan myös Willie Francisia, 1940-luvulla kahdesti sähkötuolissa teloitettua teiniä. Romaanin nimen Hadacol oli taannoinen rohdosvalmiste Louisianassa, se sisälsi myös runsaasti alkoholia. Yskänlääke siis. Lukukokemus oli tällä kertaa melko raskas, kustannustoimittajan tiivistystä teos kaipaisi. Mutta silti näiden hahmojen maailmaan on aina mukava palata synkistä sävyistä huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia. Romaanissa on taas paljon musiikkiviittauksia, eksoottisimpana ehkä Larry Finneganin Dear One vuodelta 1962. Itselleni tuntematon biisi, vaikka jopa Badding näkyy koveroineen sitä. Tekijäkin tuntematon, Finnegan näkyy sittemmin vaikuttaneen paljon mm. Ruotsissa ja kuoli aivokasvaimeen 1973 34-vuotiaana. Tyypillisiä Burken sankareita. Burke kertaa myös cajun-klassikko Jole Blonin 1946 levyttäneen Harry Choatesin kohtaloa. Burken mukaan hänet hakattiin kuoliaaksi texasilaisessa vankilassa 28-vuotiaana 1951. Wikipedian mukaan kuolema oli itseaiheutettu.