Varsin kaksijakoinen esseekokoelma, jossa toisaalta filosofit pohdiskelevat kepeästi olutilmiöitä ja toisaalta olutasiantuntijat yrittävät vakavammin paneutua oluen syvällisempiin ulottuvuuksiin. Michael Jackson toteaa alkusanoissa, että Jeesus mitä ilmeisimmin muutti veden olueksi eikä viiniksi. Viiniväärinkäsitys on kreikkalaisten syytä, jotka käänsivät tekstiä arameasta eivätkä tienneet oluista mitään, mikä on helppo huomata nyky-Kreikassakin. Teoksen editori Steven Hales siteeraa johdannossaan Kalevalan oluttarinoita. Varsin hilpeää tekstiä, esim. Dale Jacquetten hyökkäys pullotettujen ja tölkitettyjen oluiden ja baijerilaisen Maßin kimppuun. Virheitäkin löytyy, koska monet filosofeista ovat vain olutharrastelijoita, esim. Jacquette luulee, että real ale tarjoillaan huoneenlämpöisenä. Kovin hitaasti pennsylvanialainen Jacquette tuntuu tutustuneen jo 1980-luvun alkupuolella vauhtiin pääseeseen amerikkalaiseen olutrenessanssiin.
Brooklynin panimomestari Garrett Oliver kirjoittaa oikeiden raaka-aineiden ja menetelmien puolesta, halvat kopiot ja keinotekoisuus valtaavat pahasti alaa, joka voi olla muuttumassa Matrix-elokuvan kaltaiseksi keinomaailmaksi. Dogfish Headin Sam Calagione esittelee ekstreemiolut-päähänpinttymiään.
Michael Lynch tarkastelee oluen arviointikriteerien ongelmaa asettaen tavoitteeksi sen, että oluen hyvyys ei ole pelkästään makuasia. Ongelman asettelu ja johdattelu on vakuuttavaa, mutta tulokseksi tulee vain se, että on olemassa olueen perehtyneiden ihmisten asettamia kriteerejä, jotka tietyntyylisten oluiden on täytettävä ihanteellisissa oluenmaisteluolosuhteissa. Vastaus ei ole tyydyttävä, kuka on tarpeeksi perehtynyt, mitkä ovat ihanteelliset olosuhteet, mitkä ovat oluttyylit ja ovatko jotkin oluttyylit "parempia" kuin toiset. Artikkeli on kuitenkin hyvin viihdyttävä.
Kannattaako juoda vähän hyvää olutta vai paljon huonompaa olutta? Olutharrastajalle tämä ei ole isokaan dilemma, mutta Hales tarkastelee pulmaa monelta kantilta saavuttamatta täysin tyydyttävää ratkaisua. Oluenjuojan itsemääräämisoikeutta puidaan Kanadan provinssien lainsäädännön kautta, esittely ei erityisemmin hätkäytä Suomen oloihin tottunutta.
Jason Kawall keskittyy ystävyyssuhteisiin ja oluen vaikutukseen niihin. Erityisesti hän pyrkii torjumaan väitettä, että oluenjuonnin ympärille keskittyneet ystävyyssuhteet olisivat ohuita tai tyhjiä. Suhteellisen järkeviä argumentteja, mutta ne sopisivat myös muuhunkin baarissa nautittuun mietoon alkoholijuomaan kuin olueen. Olut on toki kaikin puolin ihanteellisin baarijuoma, mutta pelkästään olutpohjaisia perusteita Kawall ei oikein löydä.
Yhdessä artikkelissa esitetään hieman hälyttävä väite, että humala-maustekasvi olisi kemikaaliselta rakenteeltaan "samanlainen" kuin naishormoni estrogeeni. Humalan liikakäyttö aiheuttaisi impotenssia eli ns. brewer's droopin. Väitettä ei perustella sen kummemmin, joten se jää löysäksi (sic!) heitoksi. Yleensähän brewer's droop on liitetty yleisemmin alkoholin liikakäyttöön. Sama kaveri esittää matemaattisen kaavan ns. beer goggle -efektille, eli ihmiset tuntuvat näyttävän viehättävämmiltä oluen nauttimisen jälkeen. Toinen filosofi pureutuu samaan goggle-ilmiöön Kantin oppien pohjalta.
Muuan kreationistilta haiskahtava teologi yrittää perustella, että olut on jumalallisen luomisihmeen tuotos. Oluttyylien luokittelua tarkastellaan, mutta esitys ei juuri avaa uusia näkökulmia. Kirjan päättää Nietzschen ristiriitaisuuksien ihmettely, Nietzsche ylistää humaltumista, mutta vieroksuu olutta.
Kokonaisuutena kirja jättää vähän valjun tunteen. Ehkä enemmän olisi pitänyt saada aiheesta irti, kirjoittajien pienempi lukumäärä olisi vähentänyt hajanaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti