Monte Hellman: Two-Lane Blacktop
Onnistuin vasta nyt näkemään taidewesterneistään tunnetun Hellmanin kultti- road movien vuodelta 1971. Päärooleissa näennäisesti soft singer-songwriter James Taylor ja Beach Boysin Dennis Wilson, mutta päähuomion varastavat '55 Chevy ja tuore Pontiac GTO. Los Angelesistä ponnahdetaan kohti itää, kohteena Washington DC, mutta filmi palaa puhki (sananmukaisesti) jossain Tennesseessä. Juoni on löysä, mutta jonkinlainen sellainen kuitenkin on, elokuva on perinteisempi kuin Hellmanin surrealistiset happolänkkärit. Wim Wenders varmaankin saanut vaikutteita tästä leffasta omiin tiesaagoihinsa, mielenkiintoisesti tässä soitetaan Roger Millerin Me and Bobby McGeetä, kun taas Wendersin Im Lauf der Zeitissa tunnelmoitiin Millerin King of the Roadilla. Wendersin leffan ulottuvuuksiin tämä ei nouse, alun hyvä rytmi löystyy (tahallisesti?) junnaavaksi puuroksi loppua kohti. Taylorin ja Wilsonin näyttelemistyyliä on hehkutettu bressonilaiseksi, mutta käytännössä he ovat vain puisevia. Warren Oates on tietenkin suvereeni, kuten aina. Lähes yhtä hyvä on 18-vuotias Laurie Bird hippityttönä, Art Garfunkelin tyttöystäväksi päätynyt (näyteltyään sitä ennen Paul Simonin tyttöystävää Annie Hallissa) Bird teki itsemurhan 25-vuotiaana. Wilson hukkui neljä vuotta myöhemmin.
Onnistuin vasta nyt näkemään taidewesterneistään tunnetun Hellmanin kultti- road movien vuodelta 1971. Päärooleissa näennäisesti soft singer-songwriter James Taylor ja Beach Boysin Dennis Wilson, mutta päähuomion varastavat '55 Chevy ja tuore Pontiac GTO. Los Angelesistä ponnahdetaan kohti itää, kohteena Washington DC, mutta filmi palaa puhki (sananmukaisesti) jossain Tennesseessä. Juoni on löysä, mutta jonkinlainen sellainen kuitenkin on, elokuva on perinteisempi kuin Hellmanin surrealistiset happolänkkärit. Wim Wenders varmaankin saanut vaikutteita tästä leffasta omiin tiesaagoihinsa, mielenkiintoisesti tässä soitetaan Roger Millerin Me and Bobby McGeetä, kun taas Wendersin Im Lauf der Zeitissa tunnelmoitiin Millerin King of the Roadilla. Wendersin leffan ulottuvuuksiin tämä ei nouse, alun hyvä rytmi löystyy (tahallisesti?) junnaavaksi puuroksi loppua kohti. Taylorin ja Wilsonin näyttelemistyyliä on hehkutettu bressonilaiseksi, mutta käytännössä he ovat vain puisevia. Warren Oates on tietenkin suvereeni, kuten aina. Lähes yhtä hyvä on 18-vuotias Laurie Bird hippityttönä, Art Garfunkelin tyttöystäväksi päätynyt (näyteltyään sitä ennen Paul Simonin tyttöystävää Annie Hallissa) Bird teki itsemurhan 25-vuotiaana. Wilson hukkui neljä vuotta myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti