John Fogerty @ Kirjurinluoto

Ensimmäinen vierailuni Pori Jazziin (emme siis mahdu yhtä aikaa kaupunkiin FME&J-yhteyksistään kuulun Jukka Haurun kanssa, Hauruhan jäi nyt pois 40 vuoden putken jälkeen) oli jo peruuntua, kun pääkiinnostuskohteeni Daniel Lanois joutui moottoripyöräonnettomuuteen ja peruutti koko Euroopan kiertueen. Pelkästään Jeff Beckin takia en olisi reissuun lähtenyt, mutta onneksi John Fogerty kiinnitettiin mukaan kahta päivää aiemmaksi, mikä mahdollisti rennon Tampere-virkistysosuuden musiikin lomassa.

En muista ennen nähneeni neljää niin erilaista musiikkiaktia samassa tilaisuudessa. Saavuin näyttävälle areenalle suomalaisen bigband-ryhmän äänekkäässä soitossa. Seuraavaksi oli vuorossa rasittavaa afrikkalaisrytmiä pompottava Fela Kutin poika. En tunne tyylilajia, mutta epäilen tasoeron olevan samaa luokkaa kuin John ja Julian Lennonilla, tai Johan ja Jordi Cruijffilla. Tori Amos saapui paikalle masentavasti ilman bändiä, pelkkä flyygeli ja syntetisaattori. En juuri kappaleita tuntenut, mutta vaikeista ihmissuhteista tekstipainotteista tilitystä voimakkaasti eläytyen kyse näytti olevan. Laulutapa toi taas kerran Kate Bushin mieleen, mutta Bush on paljon monipuolisempi aiheiltaan ja sävellyksiltään. Provosoivassa haara-asennossa nuoren naisen kiukku ei 46-vuotiaalta kovin fiksulta vaikuttanut. Liian lyhyt keikka, pari keskeistä laulua jäi puuttumaan. Yleisön halveksintaa jättää tunnetuimmat kappaleet soittamatta jonkin hikisen reittilennon takia.

Aamulehden toimittaja havainnoi ansiokkaasti Kirjurinluodon historian suurimman väestösiirron tapahtuneen Tori Amosin ja John Fogertyn roudaustauolla. Herkät runotytöt poistuivat ja tilalle lampsi kaljamahaisia harrikkamiehiä huonosti istuvissa farkuissaan. Näinhän siinä kiteytetysti kävi, itsekin nousin penkiltä ja siirryin lähemmäksi lavaa, omaa viiteryhmäänsä ei kannata häpeillä. Näin nyt Fogertyn neljännen kerran ja nytkään ei kaikki loksahtanut kohdalleen, Fogerty ei ole varsinainen suuruus live-esiintyjänä. Suurella bändillä Fogerty liikkuu, ilmeisesti sama kokoonpano kuin Helsingissä 2008. Fogerty näyttää edelleen lähes iättömältä kauempaa, toki skriinin lähikuvissa erottui ryppyjäkin. Homma käynnistyi tanakasti Hey Tonightilla ja Green Riverillä. Kantriosuuksissa painotettiin cajun-sävyjä viulusooloja myöten, Lookin' Out My Back Door kulki taas uljaasti, samoin Wrote a Song for Everyone, miksei enemmän sovitettu Cotton Fieldskin. Vahvin cajun-kuorrutus oli Big Train From Memphisissä, tämä haikea rockabilly oli muokattu lähes kokonaan uuteen muottiin. Hot Rod Heart iski terävämmin kuin levytetyssä versiossa, Kenny Aronoffin rummut nostavat tämäntapaisia kappaleita uuteen lentoon. The Old Man Down the Road on edelleen uskomattoman tuore ja täyteläinen, ehkä Fogertyn tuotannon keskeisin mestariteos. Hieman yllättäen kovasti potentiaalinen Rock 'n' Roll Girls ei noussut siiville, myös Midnight Special oli oudon nahkea. Vielä enemmän häiritsivät turhat kuluneet coverit, Pretty Woman ja Summertime Blues, niiden tilalle ei todellakaan olisi ollut vaikea löytää parempia kappaleita Fogertyn omasta katalogista. Instrumentaalikitarajammailut ovat aina kuuluneet CCR/Fogertyn repertuaariin, mutta nyt niitä tuli tavallista enemmän, ehkä tapahtuman näennäisen jazz-luonteen takia. Niitä en välttämättä olisi halunnut kuulla, Keep on Chooglin' ei ole koskaan ollut suosikkini, mutta täytyy myöntää että Ramble Tamble oli konsertin kohokohtia. Monia tuntui ihmetyttävän Fogertyn runsas kitaravalikoima, mutta ammattimies on tarkka vivahteistakin. Positiivisella puolella oli myös se, että Fogerty ei höpöttänyt joutavia itsestäänselvyyksiä, kuten esim. 1997 Helsingin keikalla. Edellisen Helsingin keikan tapaan kuultiin harvinainen single Comin' Down the Road vuodelta 1973, nyt ei aivan yhtä tiukka versio, mutta upeasti rullasi kuitenkin. Ryhdikkäältä Revival-levyltä esitettiin löysästi ainoastaan Don't You Wish It Was True, mutta tuore Everly Brothers/Blue Ridge Rangers -levytys When Will I Be Loved kulki lähes E Street Band -tyylisellä kuohkeudella, keikan paras koveri ylivoimaisesti.

Michael Monroe oli eturivissä valmiina hyppäämään lauteille Up Around the Bendiin, mutta Fogerty on tunnetusti ailahteleva yhteistyökumppani, tämä(kin) hieno teos jäi soittamatta. Missä Centerfield? Muutenkin loppuveto jäi hieman vajaaksi, Proud Maryn jälkeen ainakin Travelin' Band olisi osunut hyvin. Kuitenkin 1h 45 min, se on 65-vuotiaalta muusikolta hyvä suoritus, kun intensiteetti pysyi koko ajan korkealla. Yleisö oli liian heterogeenistä, ennen Proud Marya se ei osallistunut mainittavasti tunnelman luontiin.