Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
John Brahm: The Locket
Näin tämän elokuvan ensi kerran Oulun Elokuvakeskuksen pienessä teatterissa Heinäpäässä joskus 80-luvun puolivälissä 16 mm himmeänä kopiona. Se kolahti kovaa, yksi muistettavimmista film noir -kokemuksistani. Pari kertaa olen päässyt leffan näkemään uudelleenkin ja edelleen arvostukseni on säilynyt, vaikka ensikohtaamisen sykähdyttävyyteen ei tietenkään enää voi päästä. Robert Mitchum on noirin myyttisin miesnäyttelijä ja tässä Mitchumin lakoninen raskasluomisuus on ikonisimmillaan. RKO:n perusnoirlahjakkuudet, kuvaaja Musuraca ja säveltäjä Webb ovat taas asialla. Tämä Ylen kopiokaan ei ikävä kyllä ollut kovin terävä. New Yorkin yläluokka ei ole parasta noir-ympäristöä. Laraine Day on muovisen nukkemainen, ei oikein sovi femme fatalen rooliin. The Locket on kuuluisa sisäkkäisestä takaumarakenteestaan, tapahtumat liikkuvat neljällä eri aikatasolla. Kakkostasolla siirrytään Miamin auringonpaahteeseen, kolmannella tulevat mukaan ekspressionismin valot ja varjot, syvin neljäs kerros tuo mukaan viktoriaanisen gotiikkakauhun. Toisen maailmansodan jälkeinen Hollywood-trendi psykoanalyysi leikkaa kuviota ja voice-over kantaa kerrontaa koko ajan, kohtalonomaisimmillaan Mitchumin tummalla äänellä. Ei tämä noirin suurimpia teoksia ole, mutta aina yhtä nautittava silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti