90-luvun alussa luin tuoreeltaan Hotakaisen ensimmäisen proosateoksen Buster Keaton: elämä ja teot. Se teki hyvän vaikutelman, vaikka en kirjasta paljoa muista. Romaani teki hauskasti kunniaa Keatonille kertomatta silti hänestä juuri mitään. Sittemmin Hotakaisesta tuli jonkinlainen mediapersoona, johon törmäsin ajoittain. Vakavalla naamalla esitetty ironinen vino huumori toimi jossain määrin, mutta Hotakaisen kirjaan tartuin uudestaan vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin Juoksuhaudantien saatua kaikki mahdolliset palkinnot. Romaani oli musertava pettymys, Hotakaisen koominen tulokulma oli jo tullut tutuksi ja se ei pitkälle kanna. Rintamamiestalon remonttipuuhat ja kuluneet parisuhdeongelmat eivät kiinnostaneet vähääkään. Siispä aloitin Hotakaisen uudemman romaanin lukemisen melko vähäisillä odotuksilla. Kirja käynnistyy 80-vuotiaan pienyrittäjänaisen omaelämäkerronnallisena vuodatuksena, jossa on Hotakaisen ominainen nyrjähtänyt ja teräväkin särmä, mutta melko tylsää kuitenkin. Vaikutelma raikastuu, kun kertojaksi vaihtuu vuorotellen naisen lapsia. Romaanin rakenteessa on näppärää metaotetta, ns. kirjailija esiintyy yhtenä hahmona. Kokeneelta Hotakaiselta tällaista voi odottaa ja kuvio toimii kyllä varsin hyvin. Teemat ovat ajankohtaisia ja pureutuvat ensimmäisen 2000-luvun vuosikymmenen lopun taloustaantumaan ja työelämän yleiseen illuusiottomuuteen. Eivät ehkä erityisen omaperäisesti ja varovasti annosteltu huumorikin on tuttua aiemmista yhteyksistä. Suhteellisen irrallisia mustaksi huumoriksi tarkoitettuja kohtauksia, joita kustannustoimittaja olisi voinut karsia. Loppupuolella Hotakaiselle tyypillinen melodraama astuu kuvaan, kun vastenmielisin bisnesnero tappaa pikkutytön ajamalla ylinopeutta päin punaisia. Tyyppi korjaa poliisikuulustelussa auton mallin Audi A3:sta sporttisemmaksi Audi S3:ksi, aivan kuten tositapauksessa Helsingissä Huopalahdentiellä 2002. Hotakainen pohjustaa tragediaa alusta asti, mutta silti se nyrjäyttää romaanin (mahdollisen) tasapainon. Pidin loppuosaa harvinaisen mielikuvituksettomana ja ennustettavana kelailuna. Liian helppo ratkaisu, alussa viritetyt teemantyngät unohtuvat. Yksityiskohtana häiritsi 80-vuotiaan naisen lasten iät, jotka vaikuttivat paljon loogista ikää nuoremmilta. Vanhimman tyttären olisi kuulunut olla kuusikymppinen, silti hänellä oli alle 10-vuotias lapsi. Teos ei mitenkään parantanut käsitystäni Hotakaisesta.
Olen pitkälti eri linjoilla tästä yli vuosi sitten lukemastani kirjasta Ihmisen osa. Se kun on tiiviisti ja minusta nerokkaasti kirjoitettu kirja, jonka "sanojen ja rivien väliin" on implisiittisesti upotettu paljon tekstiä ja siten lukija voi tehdä omia johtopäätöksiä - kirjailija ei kerro auki kaikkea. Arvosanani kouluasteikolla tälle on 10, vihdyttävä ja ns. "yhdellä istumalla" luettava kirja.
VastaaPoistaEn tuon onnettomuuden detaljeja tuntenut, joten sekään ei pistänyt silmään. Toisaalta kyllä aiemman tuntemani uutisen tai asian esittäminen romaanissa on jotenkin kalskahtanut oudolta (kuten esim. Nousiaisen Maaninkavaara kirjassa erään heimon juoksulahjojen taustojen esittely).
Mutta kylläpä Arde lukee kirjat yhtä tarkasti kuin verotarkastaja veroilmoituskset tai kuten piru Raamattua (To deliberately look for loopholes, in order to follow the letter without following the spirit).
Mun ehkä pitäisi lukea vielä Hotakaisen Klassikko-kirja, jotta saisin lisävalaistusta kirjailijan uraan. Nämä kaksi viimeisintä ei tosiaan kolahtaneet.
VastaaPoistaHehe, tarkkaan tulee luettua ja blogiin on mukava laittaa yksityiskohdista kommentteja. Kokonaisvaikutelmaa en kuitenkaan pikkuasioista koosta.