Aki Kaurismäen ensimmäinen oma ohjaus Rikos ja rangaistus iski äärimmäisen lujaa loppusyksystä 1983, katsoin elokuvan omilla vähillä rahoilla teatterissa ensi-iltaviikkona neljä kertaa. Muutama muukin teos 80-luvulla onnistui hyvin, mutta viimeisen 20 vuoden aikana ilonaiheet ovat olleet vähissä. Ainoastaan 1996 valmistunut Kauas pilvet karkaavat pysyi hyvin kasassa ja kokosi ohjaajan teemoja. Kaurismäen retroromanttinen satumaailma on ollut valmis liian kauan ja se muuttui tunkkaiseksi aivan liian nopeasti. Elokuvallinen kikkailu on ollut sinänsä hauskaa, mutta ei sekään kanna kovin pitkälle. Nyt sitten Kaurismäki on jälleen filmannut Ranskassa, todella pahasti epäonnistunutta Boheemielämää-leffaa muistellessa odotukset olivat varsin matalalla.
Parempi leffa tämä kuitenkin on, ehkä Kaurismäen onnistunein tällä vuosituhannella. Kaikki on jälleen vanhaa ja kulunutta, nykyään Kaurismäen elokuvissa myös ihmiset. Vanhojen esineiden ja varsinkin romuautojen romantisointi lähenee väistämättä parodiaa, ei sille mitään voi. Ohut juoni rullaa sinänsä vaivattomasti, ammattitaito on rautaista. Karu satamakaupunki Le Havre toimii paremmin miljöönä kuin viiimeisimmät katkerat Helsinki-leffat. Mutta silti tämä on liian samanlaisen materiaalin toistoa. Näyttely ei ole vakuuttavaa, näin on aina käynyt Kaurismäen ulkomailla kuvaamissa leffoissa. Paljon kuitenkin on hyvääkin. Little Bobin livenumero ehkä parasta Kaurismäki-musiikkia Melrosen jälkeen. André Wilmsistä en ole koskaan tykännyt, mutta ehkä tässä onnistuu parhaiten Kaurismäen ohjauksista. Täysin epärealistisessa elokuvassa tuntuu olevan pelkästään myönteisiä ihmishahmoja, kun afrikkalaisen laittoman maahansaapujapojan perheyhdistämistä järjestellään, ihailtavasti feelgood-tunnelma hallitsee elokuvaa. Kunnianosoituspuolella Melville-heijastelut eivät kunnolla klikkaa, mutta Jean-Pierre Daroussinin eleetön poliisihahmo on leffan vakuuttavin. Ja sitten elokuvan aivan viimeinen kuva onnistuu kirkkaasti yli odotusten, irtonaisten sähkölinjojen taustoittama kukkiva kirsikkapuu on niin riipaiseva Ozu-homage, että melkein kaiken voi Akille antaa anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti