Good Morning täräytti koneen käyntiin. Bändi soitti selvästi liian lujaa tavallista pienemmäksi rajatussa teurastamossa, mutta korvatulpilla sai äänen säädettyä varsin ihanteelliseksi. Estes lauloi odotuksia paremmin, mutta mikään Van Zant tai Medlocke mies ei todellakaan ole. Bändi on luuhannut Suomessa niin paljon, että muutama sana suomeakin oli tarttunut settiin. Lapin Kullan kehuminen ei kyllä yleisössä ihmeempää vastakaikua saanut. Estes näytti hoitelevan soolokitaristinkin tonttia, Hargrettin tuuraaja pysytteli enemmän taustalla. Free-koveri Wishing Well oli vaisuhko ja sen jälkeen tuli minulle tuntemattomampia kappaleita, mutta bändi lisäsi selvästi intensiteettiä vähitellen. Rumpu- ja bassosoolot kuultiin, mutta turhanaikaista jammailua onnistuneesti välteltiin. Walker lauloi yhden, kovin hennoksi intiaanin näköisen veteraanin suoritus jäi. Dry Countryyn tultaessa vauhti oli jo hyvää. Rollin' and Tumblin' Fly Awayhin yhdistettynä käynnisti konsertin ytimen ja kaikki tuntui toimivan hienosti. Yhtyeen lamakausina Train Trainin huuliharppuintro on tullut nauhalta, mutta nyt uusi kitaristi oli opetellut sen, ihan Medlocken isoisä Shortyn suoritusta mukaillen. Highway Songissa heitin korvatulpat takavasemmalle ja täytyy myöntää että teoksen nopeassa osassa silmänurkat alkoivat kostumaan, tässä saavutettiin southern rockin syvintä herkkää olemusta, vaikka kolmas kitara puuttuikin. Yllättävän tiheästi ja terävästi encorena soitettu Robert Johnsonin (ja Claptonin ja Lynyrd Skynyrdin) Crossroads pulttasi hienon keikan paikoilleen. Paljon parempaa kuin odotin, muistikuvissa esim. Molly Hatchetin ja Doc Hollidayn Oulu-keikat jäivät vähemmän intensiivisiksi, toisaalta ehkä nuorempana odottikin lähes aina elämää suurempia kokemuksia. Sellainen ei tämäkään ollut, mutta todella hienoa musiikkia kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti