Jacksonvillen southern rock -ylpeyden alkuperäisjoukkueesta on jäljellä enää vain basisti Greg Walker, harmittavasti originaalikitaristi Charlie Hargrett poistui juuri ennen tätä turneeta. Walker ei kuitenkaan ole mikään turha tyyppi southern-tarustossa, mies on ollut perustamassa Lynyrd Skynyrdiäkin ja soittaa bändin First ... and Last -levyllä, yhdessä Blackfootin kitaristilaulajan Rick Medlocken kanssa. Medlocken tilalla Oulussa Mike Estes, joka hänkin on ollut Lynnäreissä, tosin vasta 90-luvulla. Walkerille oli varattu keskeisin asema lavalla, Estes lauloi sivulta. Yleisöä ihan kohtuullisesti, vaikka melkoisesta marginaalijutusta on nykyään kyse. Huvittavasti suurin osa oli kaltaisiani toimistotyöntekijän näköisiä keski-ikäisiä miehiä, pääosa varmaan it-alalla. Naisia selvästi normaalia vähemmän. Southern rock on tavallisen suomalaisen miehen juttu.
Good Morning täräytti koneen käyntiin. Bändi soitti selvästi liian lujaa tavallista pienemmäksi rajatussa teurastamossa, mutta korvatulpilla sai äänen säädettyä varsin ihanteelliseksi. Estes lauloi odotuksia paremmin, mutta mikään Van Zant tai Medlocke mies ei todellakaan ole. Bändi on luuhannut Suomessa niin paljon, että muutama sana suomeakin oli tarttunut settiin. Lapin Kullan kehuminen ei kyllä yleisössä ihmeempää vastakaikua saanut. Estes näytti hoitelevan soolokitaristinkin tonttia, Hargrettin tuuraaja pysytteli enemmän taustalla. Free-koveri Wishing Well oli vaisuhko ja sen jälkeen tuli minulle tuntemattomampia kappaleita, mutta bändi lisäsi selvästi intensiteettiä vähitellen. Rumpu- ja bassosoolot kuultiin, mutta turhanaikaista jammailua onnistuneesti välteltiin. Walker lauloi yhden, kovin hennoksi intiaanin näköisen veteraanin suoritus jäi. Dry Countryyn tultaessa vauhti oli jo hyvää. Rollin' and Tumblin' Fly Awayhin yhdistettynä käynnisti konsertin ytimen ja kaikki tuntui toimivan hienosti. Yhtyeen lamakausina Train Trainin huuliharppuintro on tullut nauhalta, mutta nyt uusi kitaristi oli opetellut sen, ihan Medlocken isoisä Shortyn suoritusta mukaillen. Highway Songissa heitin korvatulpat takavasemmalle ja täytyy myöntää että teoksen nopeassa osassa silmänurkat alkoivat kostumaan, tässä saavutettiin southern rockin syvintä herkkää olemusta, vaikka kolmas kitara puuttuikin. Yllättävän tiheästi ja terävästi encorena soitettu Robert Johnsonin (ja Claptonin ja Lynyrd Skynyrdin) Crossroads pulttasi hienon keikan paikoilleen. Paljon parempaa kuin odotin, muistikuvissa esim. Molly Hatchetin ja Doc Hollidayn Oulu-keikat jäivät vähemmän intensiivisiksi, toisaalta ehkä nuorempana odottikin lähes aina elämää suurempia kokemuksia. Sellainen ei tämäkään ollut, mutta todella hienoa musiikkia kuitenkin.
perjantai 28. lokakuuta 2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti