Steve Earle @ Stora Teatern, Göteborg

Varsinainen syyni saapua juuri nyt Göteborgiin oli tässä, teksasilaisen Steve Earlen keikka klassisessa teatterissa Vallgravenin rannalla. Earle oli viimeisiä elossaolevia suuria musiikkisankareitani, jota en ollut nähnyt livenä. Earle on kai esiintynyt Suomessa vain yhden kerran, soolona Kaustisten festivaaleilla, mutta soolokeikat ei minua kiinnosta, ainakaan tässä tapauksessa. Earlella on aito kantritausta, mutta hän löi läpi 80-luvulla nimenomaan Dukes-bändin kanssa tehdyillä rocklevyillä. Earle on käynyt Ruotsissa vuosittain, mutta useimmiten akustisella setillä, jopa yksinään. Kun nyt mies liikkeellä bändin kanssa, päätin lopulta lähteä tsekkaamaan keikkakuntoa. Aktin tarkassa nimessä Dukesin ohella mainittu Duchesses ja vielä Featuring Allison Moorer, siis Earlen noin kahdeksas vaimo, musiikintekijä ja laulaja hänkin. Herttuattaret viitannevat Eleanor-nimiseen lähinnä viulua soittaneeseen neitokaiseen.

Rock-konsertit yleensä alkavat paljon ilmoitettua aloitusaikaa myöhemmin. Nyt starttihetkeksi oli merkitty klo 19, joten saapastelin sisään kaikessa rauhassa noin klo 19:10. Paikkani kolmannella rivillä keskellä, perinteinen teatterisysteemi, vain istumapaikkoja permannollakin, ei siis seisoma/tanssitilaa. Kapea parvi kiersi koko systeemiä. Ei täyttä, mutta kohtuullisesti kuitenkin yleisöä. Bändi aloitti välittömästi, kerrankin hieman tuuria. Odotetusti uuden levyn kappaleilla liikkeelle, eleettömiä nopeita suorituksia, liiankin ripeäntuntoisesti alta pois soitettuna. Tunnelma parani alkukauden kappaleilla, Telephone Road, My Old Friend the Blues, sekä varsinkin Someday ja Guitar Town kulkivat maukkaasti. Sitten Allisonin kanssa duetto ja Allison itse esitti kolme kappaletta ennen puolen tunnin taukoa. Rokkaavampi ote toisessa setissä, Copperhead Road, haitaria mukaan, keinahteleva Galway Girl ja valtava dobro-soundi Train a Comin'issa. Läsnäoloa silti hieman puuttui, muutkin soittajat pääsivät laulamaan oman kappaleensa, liian demokraattinen asetelma. Liikaa aineksia, folkia, kantria, bluegrassia, kantrirockia ja lopuksi lähes metallia. Tom Waitskin kävi mielessä Meet Me in the Alleywayn rujon rosoisessa ääniseinässä. Intensiivisempi ote ja keskittyminen johonkin tyyliin olisi ollut enemmän minun makuun. Turhauttavin oli raskas osuus, laulu oli miksattu lähes kokonaan pois, niin lähes kaikki muutkin sävyt, upeaa sävellystä Hard Core Troubadour oli ainakin eturivissä vaikea tunnistaa. Vasta encoren Hillbilly Highway ja latautunut Devil's Right Hand soivat oikeaoppisella soundilla, kokonainen keikka samalla asenteella olisi ollut täysosuma. Cover-kappaleistakin pientä valittamista, Hank Williams tietysti hieno, mutta usein Earlen esittämät Dead Flowers ja State Trooper olisivat parantaneet huomattavasti minun pongoja. Kestoa vähintään riittävästi, puolen tunnin tauko mukaanlukien kolme tuntia, kappaleita varmaan yli 30. Ei siis elämäni paras konsertti, mutta ainakaan Earle ei ole rutinoitunut samaan kaavaan, mies kokeilee vieläkin kaikenlaista. Parempi oman tuotannon editointikyky ja tilannetaju Neil Youngin tai Bruce Springsteenin tapaan konserttiympäristössä olisi tuottanut pitkän linjan faniin suuremman vaikutuksen.